Sivut

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Nauru tai kuolema


lauantaina

Bloggauksen jatkaminen lähes kahden kuukauden tauon jälkeen jännittää siinä määrin, että kirjoittelen aluksi vain tämän sanalitanian lämmittelytekstinä elokuvasta Suomen hauskin mies:

(hengitä rentoudu), Suomen sisällissota 1918, punavankileiri, valkoiset sotilaat, saksalaiset upseerit, piikkilanka-aidat, harmaus, mutavellit, peltikipot, teloituskomppaniat, teloituskäskyt,  (jännittyneisyys, adrenaliinia suonissa)

komedia, valkoista paperia, lippu vapauteen, työväenteatterin näyttelijät, näyttele tai luovuta, hauskuuta tai kuole, näyttele henkesi edestä

pakoveneet, makkaravarkaat, teloitusrivistöt, aseiden paukkeet, (en saa sykettä tasaantumaan, hengitä, pingottuneisuus kuin teloitusrivistössä)

Tämä on uusi alku, yritän kirjoittaa huomenna selkojärkisemmän tekstin, tänään en pysty tämän parempaan.

sunnuntaina

Eilen blogikirjoittamiseni lukkiutui. Tänä aamuna fundeerasin, mistä se johtui. Tästä: en pysty kirjoittamaan mitään (lukuun ottamatta ostoslistan) ilman tunnetta tai ilman näkökulmaa. Tunnetilani voi olla mikä hyvänsä perustunne: ilo, pelko, rakkaus, suru, viha tai yllätys. Tällä kertaa perustunteeni on pelko. Koin elokuvan niin jännittävänä, että pelko tavallaan tarttui minuun ja jäi päälle. Leffateatterissa sydän läpätti, hengitys salpautui ja jouduin muistuttamaan itselleni: Hengitä!

Näkökulmassani minua kiinnostaa vain kaksi asiaa: historian elävöittäminen taiteen keinoin ja huumorin merkitys selviytymiskeinona.

Historia kytkeytyy minulla pelkoon. Idiootiksi leimautumisen uhallakin haluan tunnustaa, etten koskaan ole kokenut ymmärtäväni historiaa, ainakaan sellaisessa muodossa kuin sitä on koulussa opetettu. Suomen sisällissodasta odotin vastausta, miksi se syttyi. Sen sijaan kerrottiin vain, mitä tapahtui missä ja milloin. En voi käsittää, kuinka ylipäänsä voi syntyä niin voimakas vastakkainasettelu, että punaiset ja valkoiset osapuolet kokivat oikeudekseen ja velvollisuudekseen tappaa ja tapattaa oman maan kansalaisia.

Siitä olen tyytyväinen, että sana "sisällissota" alkaa vakiintua yleisessä kielenkäytössä. Sana on neutraali ja selkeä. Sen sijaan puolueelliset ilmaisut, kuten "vapausota", "luokkasota", "kansalaissota" ja "veljessota", ovat aina menneet yli ymmärrykseni. Vapaus mistä? Vapautuminen Venäjästä ja taistelu Suomen itsenäisyydestä? Yhteiskuntaluokat? Miten pyrkimys työläisten ja maaseudun köyhälistön aseman parantamiseen voi johtaa aseisiin tarttumiseen? Mitkä kansalaiset, suomalaiset, venäläiset vai saksalaiset? Ainoastaan sana "veljessota" kuvaa sisällissodan traagisuutta. Mikä muukaan sisällissota voi olla kuin tragedia? En ymmärrä, miten sisällissodan yhteydessä voisi käyttää sanoja "voitto" tai "voittajat". Jos sisällissota puhkeaa, eivätkö kaikki ole hävinneet jo lähtökohtaisesti?

Jos haluaa (haluan) ymmärtää Suomen sisällissotaa, tavoitteeseen voi päästä tai tavoitetta voi lähestyä, jos tutkailee aihetta eri tavoilla: lukee tietokirjoja (joita on viime vuosina ilmestynyt ihan kiitettävästi), lukee romaaneja, katsoo dokumentteja ja elokuvia. Suomen hauskin mies - elokuva valottaa aihepiiriä omalta osaltaan, sekoittaen faktaa ja fiktiota. Elokuva tarjoaa visuaalisena ja auditiivisena elämyksenä samastumispintaa: miltä tuntuisi olla vankina vankileirillä; miltä tuntuisi nälkä ja vilu; miltä tuntuisi seisoa teloitusrivissä; miltä tuntuisi antaa teloituskäsky tai painaa liipaisimesta, kun vastapäätä seisoo oman maan kansalainen?

Toinen kiinnostuksenkohteeni ja näkökulmani on huumori. Voiko huumori pelastaa hengen? Tässä elokuvassa voi pelastaa. Ehkä myös muissa vähemmän dramaattisissa oloissa.

Valitettavasti en ole kirjoittanut juuri ollenkaan itse elokuvasta. Varmaankin paras vain suositella menemään leffateatteriin ja katsomaan Suomen hauskin mies ihan omin silmin ja muodostamaan oma mielipide.

Tämä teksti jäi torsoksi. Oikeastaan minun piti kirjoittaa ihan toisesta elokuvasta. Mönkään meni sekin.

keskiviikkona

Elokuvan Suomen hauskin mies käsikirjoittaja ja ohjaaja, Heikki Kujanpää, hioi käsikirjoitustaan seitsemän vuotta, näin kertoo Ylen artikkeli. Siihen verrattuna minun kirjoitusrupeamani on lyhyt, alle viikon pituinen.

Kävin katsomassa leffan toistamiseen. Koska en yhdellä katselukerralla pysty sisäistämään kaikkea, olen joko idiootti tai perusteellinen. Alkaa olla pakko hyväksyä, että voimakkaan taide-elämyksen vastaanottaminen vaatii minulta kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla käsittelen pääasiassa voimakkaat tunnereaktioni ja fyysiset tuntemukseni. Vasta toisella kerralla pystyn paremmin paneutumaan elokuvan analysointiin. 

Elokuva vavahdutti ja pakahdutti, koin sen hyvin intensiivisenä. Aitona, enkä usko että aitouden saavuttamiseen on tarvittu samoja "metodeja" kuin Aku Louhimiehellä: torakoiden levittämistä näyttelijän vaatteille, näyttelijän hiuksiin sylkemistä, haukkumasta rumaksi, puseron riuhtaisemista auki ja muuta nöyryyttämistä ja alistamista. Miten mielivaltainen kohtelu ja luottamuksen tuhoaminen voisi johtaa mihinkään hyvään? Vaikea käsittää, miten ohjaajana työskentelevä ihminen voi olla niin epäsensitiivinen, epäempaattinen ja sadistinen, että viesti alkaa mennä perille vasta siinä vaiheessa, kun asiasta nostetaan julkinen haloo. Ja hyvä että nostettiin. Ilman Me too -kampanjaa huudettaisiin varmaan vieläkin kuuroille korville.

Elokuvan Suomen hauskin mies intensiivinen tunnelma rakentui monesta osa-alueesta, jotka toimivat hyvin yhteen: käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus, lavastus ja tietysti tasokkaat näyttelijät. Dialogi kuulosti luonnolliselta. Instrumentaalimusiikki ja laulut vetosivat tunteisiin, upposivat syvälle. Kuvauspaikka oli hyvin valittu. Näyttelijöiltä vaadittiin jopa saksan puhumista.

Mielestäni elokuva kuvaa sisällissotaa koko kansakuntaa koskettavana tragediana. Vaikka tapahtumat sijoittuvat punavankileirille, jossa valkoisilla sotilailla on valta tappaa punaisia nälkään ja luoteihin, asetelma ei ole mustavalkoinen. (voi hyvänen aika, kirjoittamisesta ei tule mitään, todella jäykkää tekstiä)(olisi pitänyt kuitenkin kirjoittaa siitä alkuperäisestä aiheestani)(elokuvan dialogia lainatakseni: Eihän tästä tule hevosen v---ua)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti