Kiasman hittikokoelma

(Kuva sivulta: Forumbox, kuvassa Markus Kåhren teos Nimetön, 1996)

TAIDENÄYTTELY/ NYKYTAIDE  ---  Kiasma Hits (Kiasma, Helsinki)

Varoitus: tekstini on kaikkea muuta kuin tiivis ja luotettava informaatiopaketti

Kiasman näyttelyssä kaikki hitit eivät jääneet soimaan päähän tai pyörimään mieleen, mutta sentään muutama jäi. Kirjoitan niistä.

Eniten minua säpsähdytti Markus Kåhren installaatio/tilateos Nimetön (1996). Ylläolevassa kuvassa teos ei ehkä näytä miltään, mutta paikan päällä teos vavahdutti. Teos näytti aluksi pahaenteisen yksinkertaiselta: huone, jossa on kirjoituspöytä, tuoli, lamppu, peili ja pitkulainen penkki.

Harkitsin hetken ennen kuin astuin sisälle huoneeseen. Olin etukäteen varma, että teokseen kätkeytyy jotain kammottavaa. Sitten menin seisomaan peilin eteen - enkä nähnyt omaa peilikuvaani! Luonnollisesti järkytyin tästä. Tunsin kauhua ja epäuskoa. Sen jälkeen aloin miettiä, miten teos on toteutettu. Jätän sen kertomatta.

Pidän Nimetöntä filosofisena taideteoksena. Se pakottaa katsojan ajattelemaan ahdistavia kysymyksiä: Mitä jos maailma ei ole sellainen kuin luulen? Mitä jos minä en ole sellainen kuin luulen? Mitä jos en voi luottaa aisteihini? Mitä jos en voi ennakoida mitään? Mitä jos kaikki alkaisi äkisti vääristyä mielivaltaisesti, enkä enää tietäisi, mitä on totta ja mikä on valhetta?

Tämäntyyppiset kysymykset ovat pyörineet päässäni jo ennen kuin törmäsin tähän taideteokseen. Mitä jos jonain päivänä peilikuvani vain katoaisi? Jos en enää näkisi varjoani? Jos lattia joka näyttää kovalta ja sileältä pinnalta, muuttuisikin pehmeäksi ja upottavaksi kuin suo? Jos eloisan näköinen ihminen, jota kosketan, tuntuisikin kylmältä kuin kuolleen ruumis? Jos ihminen jonka kanssa puhun, alkaisi äkisti toistaa samaa lausetta konemaisella äänellä kuin robotti? Jos katsoisin jotakuta ihmistä silmiin enkä näkisi inhimillistä lämpöä, vaan kuolleen kalan tuijotuksen, humanoidin silmät tai pelkkää lasia ja kiveä?

Mutta eihän tuollaista tapahdu muualla kuin kauhuelokuvissa. Mutta jos kuitenkin tapahtuisi. Tai jos epäilisin, että tuollaista voi tapahtua enkä saisi selvyyttä, mitä oikeasti on tapahtunut. Jos en enää tietäisi, missä todellisuuden ja kuvitteluni rajat kulkevat. Mutta eihän noin kummallisia tilanteita ja tulkintoja voi syntyä muualla kuin painajaisunissa. Mutta jos painajaiset siirtyisivät valvetodellisuuteen. Tai jos en enää tietäisi, milloin olen hereillä, milloin unessa. Jos. Juuri tämä kiinnostaa minua Markus Kåhren tilateoksessa.

Ehkä Kåhren teoksen on tarkoitus herättää myös laajempia kysymyksiä. Onko ihminen ja ihmiskunta sellainen kuin mitä on luultu? Onko maapallo ja sen tila sellainen kuin mitä on luultu? Onko maailmankaikkeus sellainen kuin mitä on uskotaan? (Näitä kysymyksiä pähkäilemällä saa itsensä ihan näppärästi melkein lataamokuntoon, joten ehkä kannattaa suunnata ajattelunsa johonkin konkreettiseen, esimerkiksi jätteiden lajitteluun).

Kiasman Hits-näyttelyssä oli myös muita sävähdyttäviä nykytaideteoksia. Aikaisemminkin olen nähnyt Marcus Copperin Seitsemän meren arkkitehdin (1998) ja Kimmo Schroderuksen Laajentujan (2004). Ensimmäistä kertaa näin Anni Rapinojan Luonnon Garderobin (2005-2011), jossa luonnonmateriaaleista on tehty takkeja, kenkiä ja laukkuja. Kiasman kolmannessa kerroksessa minua huvitti Iiu Susirajan videoteokset, joissa nainen pursotti kermavaahtoa korkokenkiin, taitteli alushousunsa kakunpäällyseksi ja letitti rintaliivinsä pullapitkon sekaan.

Voisin liittää ylläolevista taideteoksista valokuvia - paitsi jos minulle kasvaa äkisti hillittömän pitkät jöröjukkakynnet enkä pysty enää kirjoittamaan näppäimistöllä. Tai jos kahden silmän tilalle ilmaantuu yhtäkkiä yksittäinen kyklooppisilmä, jolloin syvyysnäköni katoaisi. Tai jos joudun tarunomaisen metamorfoosin valtaan ja minusta tulee esimerkiksi ihmissusi, lohikäärme tai kentauri. Tai jos ufo lasketuu pihalle ja sieltä kömpii älykkäitä mutta pahantahtoisia avaruusolioita, jotka vievät minut kaukaiselle Sirius-planeetalle. (Ehkä joku jopa toivoo tätä, koska silloinhan tämän roskan suoltaminen vihdoinkin loppuisi).

Huonosti muistetuista taide-elämyksistä

Varoitus: tekstini sisältää sekavaa jaarittelua

Näin tässä kuussa Kenneth Greven Lumikuningatar-baletin Kansallisoopperassa. Olisin halunnut kirjoittaa siitä blogitekstin, mutta en pystynyt, koska en mielestäni muistanut esityksestä tarpeeksi. Tämän jälkeen aloin miettiä, kuinka paljon ylipäänsä muistan kokemistani taide-elämyksistä: lukemistani kirjoista, näkemistäni elokuvista, katsomistani teatteriesityksistä, kuuntelemistani musiikkiesityksistä. En juuri mitään. Pelottavan vähän. Tai jos jotain muistan, muistan "vääriä" asioita.

Mutta pitäisikö tästä huolestua? Tai muuttuvatko taide-elämykset arvottomiksi, jos en pysty muistamaan "oikeita" asioita? Mielestäni ei. Ja mitkä ovat "oikeita" asioita? Pitäisikö minun (tai kenen tahansa lukijan) pystyä muistamaan vuosia sitten lukemansa kirjan juoni, henkilöt, tapahtumapaikat, kerronta- ja kirjoitustyyli ja muuta tärkeää? Onko kirjan lukeminen ollut turhaa, jos siitä ei pysty palauttamaan juuri mitään mieleen? Jos ei muista muuta kuin oman lukutunnelman tai jonkin yksittäisen kohtauksen.

Monesta teatteriesityksestäkään en pysty muistamaan mitään muuta kuin täysin epäolennaisia asioita, kuten tunnelmia väliajalta. Muistan parfyymien, puuterin ja alkoholipitoisten drinkkien hajun. Muistan kihelmöivän odotuksen. Muistan joitain keskustelunpätkiä teatteriseuralaisteni kanssa. Muistan ylimakeiden kakkupalojen maun. Muistan valojen heijastumisen Töölönlahdelle, kun seisoin ikkunan edessä Helsingin kaupunginteatterissa väliajalla. Tarkoittaako tämä sitä, että itse teatteriesitys olisi ollut täysin yhdentekevä, koska siitä ole jäänyt minulle minkäänlaisia muistijälkiä? Mielestäni ei.

Joistain lapsena näkemistäni elokuvista tai lukemistani kirjoista on jäänyt kummallisia muistijälkiä. Saatan muistaa elokuvasta pitkiä pätkiä, mutta en muista sen nimeä. Eräästä scifiaiheisesta elokuvasta muistan, kuinka avaruusalus laskeutui maan pinnalle ja hautautui hiekkarannalla hiekan sisälle. Avaruusalus imaisi hiekalla käveleviä ihmisiä sisäänsä. Avaruusoliot asensivat ihmisten niskaan piilevyjä, joiden avulla ne pystyivät manipuloimaan ihmisten käytöstä. Muistan elokuvan, koska siinä vallitsi kammottava epäuskon ja epätoivon tunnelma.

Mitä ihmettä yritän tällä tekstillä sanoa? Kai sitä, että "väärät" muistikuvat tai "väärät" käsitykset ja tulkinnat taideteoksesta eivät estä tutustumasta eri taidelajeihin. Minä (tai kuka tahansa muu) voi lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa ja muissa kulttuuritapahtumissa, vaikka ei ymmärtäisi tai muistaisi taideteoksia "täydellisesti". Ja mitä on "täydellisyys"? Kuka sen päättää? Millaisia olisivat "täydelliset" havainnot, "täydelliset" muistikuvat ja "täydelliset" tulkinnat? Eivätkö kenen tahansa ihmisen havainnot ole vajavaisia, muistikuvat hataria ja tulkinnat enemmän tai vähemmän subjektiivisia? Ainakaan henkilökohtaisesti en usko, että jollain tietyllä henkilöllä tai tietyllä taholla olisi halussaan absoluuttinen totuus jostain taideteoksesta.

Jos vielä palaan alkuperäiseen aiheeseeni eli balettiesitykseen. Minua kammottaa ajatus, että en voi enää koskaan palata tähän esitykseen. Voin tietysti mennä uudelleen katsomaan samaa balettia, mutta se ei ole enää sama esitys. Eikä näkemääni esitystä ole saatavilla tallenteena. Samalla tavalla teatteriesityskin katoaa mielestä kuin savu ilmaan. Mieleeni saattaa tarttua joitain mielivaltaisia vaikutelmia, joiden totuudellisuutta en voi enää koskaan tarkistaa. Musiikkiesityksestä muistikuvia jää vielä vähemmän, koska äänet eivät tartu muistiini samalla tavalla kuin kuvat tai sanat.

Onneksi sentään kirjan voi lukea monta kertaa uudestaan tai elokuvan voi katsoa dvd:ltä rajattomia kertoja. Viime aikoina olen yrittänyt saada otetta David Lynchin elokuvasta Mulholland Drive (2001), jota olen katsonut kahteen otteeseen dvd:lta. Voin katsoa elokuvan vielä lukuisia kertoja, mutta tulenko koskaan ymmärtämään sitä? Lynch on tyylilleen uskollisena sekoittanut pakan niin, etten ehkä koskaan pysty erottamaan unta valveesta, unelmia todellisuudesta enkä edes ihmistä toisesta ihmistä. En, vaikka muistaisin elokuvan "täydellisesti".

Riikka Pelo Prosak-klubilla

TAPAHTUMAT  ---  Prosak-kirjallisuusklubi (Kansallisteatterin Lavaklubi, Helsinki, 10.12.2013)

Kävin tällä viikolla Prosak-kirjallisuustapahtumassa, jossa esiintyivät Finlandia-voittaja Riikka Pelo ja esikoiskirjailija Juhani Karila. Tapahtuman juonsi Marko Gustafsson. Tapahtumassa levyjä soitti dj Toimisto eli Laura Selkokari.

Olen muutaman päivän ajan miettinyt, mistä näkökulmasta kirjoittaisin tapahtumasta. Ainakaan en voi luottaa kuulomuistiini, koska se on aina ollut huono. Päätin, etten halua tässä tekstissä esiintyä epäluotettavana kertoja (joka laittaa vääriä sanoja kirjailijoiden suuhun) enkä myöskään halua kirjoittaa mitään fiilispohjaista lätinää. Siksi ajattelin, että laitan postaukseeni pelkät kuvat. Eipähän tarvitse pelätä asiavirheitä (eikä sen jälkeisiä oikeusjuttuja ja korvausvaatimuksia kirjailijoiden sanomisten vääristelystä ja valheellisten tietojen tahallisesta tai tahattomasta levittelystä, no vitsivitsi). Yrittäkää ymmärtää.

Ja jos jotakuta kiinnostaa tietää, mitä kirjailijat oikeasti ovat sanoneet, menkää Prosakin sivulle ja sieltä Yle Areenaan tai Kirjastokaistaan, josta videoidut haastattelut voi katsoa (ennemmin tai myöhemmin).

(Kuvassa Juhani Karila, Riikka Pelo ja Marko Gustafsson)

Mukana Ihminen sodassa -lukuhaasteessa

(Kuva sivulta: Eniten minua kiinnostaa tie -blogi)

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa oli äskettäin Ihminen sodassa -lukuhaaste linkki tässä

Ajattelin lähteä mukaan haasteeseen. Tämäntyyppinen haaste tuntuu todella... haastavalta, koska historia on aina ollut minulle vaikea aihe, jota on ollut hankala ymmärtää ja hahmottaa. Toivon, että tämän haasteen myötä historian tietämykseni ja ymmärrykseni lisääntyisi.

Tässä postauksessa listaan historia-osastoon kuuluvia kirjoja, joita olen lukenut viime aikoina. Päivitän listaa sitä mukaan, kun saan historiakirjoja luettua. En kirjoita historiakirjoista muita, laajempia blogitekstejä. Lyhyesti ajattelin kuitenkin luonnehtia, miltä kyseinen kirja on minusta vaikuttanut.

LUETUT TIETOKIRJAT (alkaen marraskuu 2013):

Jussi Niinistö: Lapuan liike (kustannustiedot puuttuvat, lisään ne myöhemmin)
Kategoria: (lisään myöhemmin; kategoriat blogista Eniten minua kiinnostaa tie)
Oma mielipide: asenteelliselta vaikuttava kirja
(myöhempi lisäys: en ole varma, kuuluuko kirja Ihminen sodassa -haasteen piiriin)

Jukka I. Mattila - Jarkko Kemppi: Suomen vapaussota 1918 
Kategoria: (lisään myöhemmin)
Oma mielipide: kirja vaikutti asenteelliselta ja siinä oli mielestäni liikaa sotateknisiä(?) yksityiskohtia

Tuomas Hoppu: Tampereen naiskaarti
Kategoria: (lisään myöhemmin)
Oma mielipide: pätevän ja asiallisen oloinen kirja

Aapo Roselius: Teloittajien jäljillä - Valkoisten väkivalta Suomen sisällissodassa (Tammi, 2007)
Kategoria: (lisään myöhemmin)
Oma mielipide: asiallinen ja rauhallisella otteella kirjoitettu kirja kammottavasta aiheesta

Antti Hyryä lukiessa

KIRJALLISUUS  ---  Antti Hyry: Uuni (Otava, 2010)

Olen ällikällä lyöty. Antti Hyryn Uunin täytyy olla erikoisin kirja, mitä olen koskaan ruvennut lukemaan. Ällistykseni takia ajattelin kirjoittaa tästä kolmiosaisen blogitekstin: 1) Lukemisen aikana 2) Lukemisen jälkeen 3) Muiden mielipiteet kirjasta blogeissa ja lehdissä.

1) Lukemisen aikana (lukutunnelmia ja kysymyksiä itselle/muille)

Olen sivulla 105. Olen ällistynyt. En muista koskaan aikaisemmin lukeneeni romaania, jossa kirjailija kuvailee (tai näyttää kuvailevan) pelkästään konkreettisesta todellisuutta ja sitäkin aivan uskomattomalla yksityiskohtaisuudella.

En muista myöskään koskaan aikaisemmin lukeneeni romaania, joka on näin "tavallinen", arkipäiväinen ja liian "normaali". Romaanissa mies rakentaa uunia ja nainen pakastaa mansikoita. Tämä kaikki tuntuu luonnottoman normaalilta. Aivan kuin normaaliuden täytyisi ennakoida jotain massiivista katastrofia. Eihän romaanin aiheena voi olla pelkkä uunin rakentaminen - vai voiko? Täytyyhän romaanissa olla repiviä ristiriitoja, dramatiikkaa ja radikaalia toimintaa - vai täytyykö? Eihän voi olla olemassa romaania, jossa ei tapahdu oikeastaan mitään - vai voiko?

Ainakin minä odotan koko ajan jotain kammottavaa tapahtuvaksi. Täytyyhän normaaliuden olla pelkkä kulissi, joka kohta romahtaa ja sen alta paljastuu väkivaltaa, perversioita, murhia, raiskauksia ja ties mitä rikoksia. Esimerkiksi kohdassa, jossa mies kävelee metsässä ja katsoo lintuja, odotin koko ajan, milloin hän törmää mädäntyneeseen ruumiiseen, jonka pää on leikattu irti ja maha viilltetty auki. Eihän mies voi olla pelkästään kävelemässä metsässä ja katsella lintuja - vai voiko? Täytyyhän sen ennakoida jotain hirveää? Eihän kaikki voi jatkua alusta loppuun täysin normaalina? Jossain vaiheessa on pakko tulla dramaattinen käänne - vai onko?

Kai sentään uuniin liittyy jotain salaista piilosymboliikkaa? Vai kertooko romaani pelkästään konkreettisesta uunista? Pakkohan sen on liittyä suurempiin sfääreihin? Entä jos uuni on kuitenkin vain uuni? Jotenkin en pysty sulattamaan ajatusta, että olisi olemassa vain konkreettinen todellisuus. Kai uuni sentään jotain symboloi? Kotia? Lämpöä? Elämää? Rakkautta? Eihän uuni voi olla pelkkä kasa tiiliä.

Jotenkin tuntuu, että Antti Hyryn kerronta ei muistuta kenenkään muun kerrontaa. Kuin Hyry olisi oma planeettansa. En tiedä, miksi hän kirjoittaa niin kuin kirjoittaa. Johtuuko se hänen koulutuksestaan (diplomi-insinööri), asuinpaikastaan* (pohjois-Suomi) vai iästään (vanhempaa ikäpolvea)? Jotenkin hänen verkkaisesta kerronnastaan tulee mieleen aikaisempien vuosisatojen kirjallisuus. Liittyykö kirjan maailman "normaalius" pohjoiseen? Mielestäni ei, ovathan myös Rosa Liksom ja  Katja Kettu pohjoisesta, eivätkä heidän kirjansa sisällä näin verkkaista kerrontaa eikä heidän kuvaamansa maailmat ole "normaaleja". En ymmärrä, en todellakaan ymmärrä.

(* myöhempi korjaus: Hyry on syntynyt Kuivaniemellä, lähimmät kaupungit Kemi ja Oulu, mutta nykyisin asuu ilmeisesti Espoossa)

2) Lukemisen jälkeen

Uuni on nyt luettu. Väkipakolla raahauduin kirjan loppuun (400 sivua pokkariversiossa). En voi väittää pitäneeni kirjasta. Koin romaanin paikoitellen jopa painajaismaisen pitkäveteiseksi. En pitänyt kohdista, joissa konkreettista todellisuutta kuvaillaan käsittämättömällä yksityiskohtaisuudella ja tarkkuudella. Romaani sisälsi paljon minulle vieraita sanoja, jotka liittyivät rakentamiseen ja rakennusmateriaaleihin, esimerkiksi:

timperikynä, arina, varvi, timanttilaikka, pönkkäpuu, maadoituskisko, virityslava, keskipyörylä, keskilaatikko, akselipukki, jakoakseli, venttiiliruuma, lattarautapukki, verhoventtiili, paisuntasäleikkö, luuliimapannu, takorautakäsivarsi, rekisterikoneisto, välitysrima, navettafilmivaneri, puoliholvitiili, ikkunapoka, kyprokruuvi, kärrynkuuppa, sääskiverkkorulla, kattovuoliainen, pärekattonaula, ruodelauta, piippumuuraus jne. jne.jne.

Yllä oleva sanasto on minulle täyttä hepreaa. Siksi en saanut mitään tolkkua uunin muurauksen etenemisestä (eikä se edes kiinnostanut minua). Sen sijaan Uunissa puuttui lähes kokonaan tunteiden ja tunnetilojen kuvaus, huumori ja mielikuvitus, joista erityisesti pidän kaunokirjallisuudessa.

Olen kuitenkin iloinen, että sain romaanin (työllä ja tuskalla) luettua. Ainakin jouduin pohtimaan omia näkemyksiäni siitä, millainen romaanin pitäisi olla ja minkälainen se ei saisi olla.

3) Muiden bloggajien mielipiteitä ja jotain sanomalehdistä

Uunista on pidetty monessa blogissa, esimerkiksi näissä:
Ps. rakastan kirjoja
Ilselä
Kaiken voi lukea
Jokken kirjanurkka

Lukaisemissani sanomalehtikritiikeissä Uunista kirjoitettiin ympäripyöreästi. Joissain arvioissa vilahti sanat puuduttava ja yksitoikkoinen. Romaanille on myönnetty Finlandia-palkinto vuonna 2009.

Ikuisuusprojekteja osa II

Jatkan ikuisuusprojektien listaa:

1) Kapteeni Haddockin kirosanat Hergen Tintti-sarjakuvissa ja niiden soveltaminen nykypäivään

2) Visuaalinen musiikki
Kuinka tavallista/erätavallista tai tervettä/sairasta on musiikin kokeminen visuaalisena? Tarkoitan tällä musiikin kuuntelun aikana herääviä päänsisäisiä kuvia.

3) Hulluuden kuvaaminen kirjallisuudessa
Olen lukenut hulluutta käsittelevistä kirjoista mm. Juha Hurmeen Hullun, Beate Grimsrudin Hullu vapaana ja maanis-depressiivisen norjalaisnaisen omaelämäkerrallisen kirjan, jonka nimeä en tähän hätään muista. Mutta kehtaako tällaisesta aiheesta kirjoittaa? Tarkennus: kehtaanko minä kirjoittaa hulluudesta? Leimaudunko samantien itsekin hulluksi? Näkökulmani olisi, voiko psykoottista ihmistä ymmärtää? Tai laajemmin: voiko ymmärtää mitä tahansa omasta kokemusmaailmasta poikkeavaa ilmiötä? Tai yleisemmin: voiko toista ihmistä koskaan täysin ymmärtää? Plaa plaa plaa.

4) Kesken jääneet klassikot
Näkökulmani olisi, miksi en jaksanut kahlata tätä ja tätä klassikkoa loppuun, esimerkiksi James Joycen Odysseus. Kesken jäi, koska hermot meni. Mutta miksi kirjoittaisin blogitekstin, jossa kuvailisin vain omaa hermoromahdustani? Ehkä siksi, että muutkin ovat kokeneet vastaavia hermoromahduksia esimerkiksi Volter Kilven Alastalon salissa -paksukaiskirjan parissa. En tiedä, onkohan kukaan oikeasti lukenut jälkimmäistä loppuun. Kumma kyllä, monet (ammatikseen valehtelevat) poliitikot ovat ilmoittaneet juuri tämän kirjan lempikirjakseen.

5) Kännissä kirjoittaminen
Lähisukulaiseni mielestä ideani on "häpeällinen". Tarkemmin ajateltuna olen samaa mieltä. Onhan blogini otsikossa luonnehdinta "Kirjoituksia kulttuurista" eikä "Kirjoituksia kännissä". Muutenkin idea kännikirjoittamisesta on niin so last season, käsittääkseni lähinnä so 70's.

Saa nähdä, tuleeko näistäkään ikuisuusprojekteista ikinä kirjoitettua mitään.

Ikuisuusprojekteja

(tekotaiteellinen ja muutenkin totaalipaska valokuva, jonka olen läntännyt tähän paremman puutteessa; kuvassa osa elokuvan Naked lunch kannesta)

Näistä elokuvista olen ollut aikeissa kirjoittaa jo ikuisuuden (lue: puolitoista vuotta), mutta en ole vain ehtinyt/jaksanut/muistanut/pystynyt/uskaltanut/kehdannut/kyennyt(ja muut tekosyyt)

William Friedkin: Manaaja (1973)
Maailman pelottavimmaksi luokiteltu kauhuelokuva. Ennen kuin voisin kirjoittaa tästä elokuvasta, minun pitäisi a) hankkia elokuva dvd:nä b) uskaltaa katsoa se. Olen nähnyt elokuvan jo kerran, ja siinä oli oikeastaan yksi kerta liikaa. Mieluiten näkisin tästä elokuvasta vain dokumentin, jossa kuvailtaisiin sen valmistumisvaiheita ja selostettaisiin älyllisesti, mihin sen kauhu perustuu.Tunteella en enää halua lähteä tähän mukaan.

Jack Haley Jr./ Viktor Fleming: Ihmemaa Oz (1939)
Hyvän tuulen elokuva. Ihana, ihqu, ihana. Mutta miten näin suuresta klassikosta pystyy kirjoittamaan?

David Lynch: Blue Velvet (1986) (tai koko Lynchin tuotanto)
Lynchin elokuvissa ja televisiosarjassa Twin Peaks minua on kiehtonut outous, surrealismi, unen ja valveen sekoittuminen, toden ja kuvitellun häilyminen. Olen pitänyt myös Lynchin elokuvien uhkaavasta ja oudosta tunnelmasta.

South park (1997-)
Löysin tämän amerikkalaisen, animaation keinon toteutetun satiirisarjan häpeällisen myöhäisessä vaiheessa. Lähes tulkoon jokainen jakso onnistuu lyömään minut ällikällä. Pidän siitä, että amerikkalaiset arvostelevat oman maansa kulttuuria ja ilmiöitä sisältäpäin. Röyhkeä ja rohkea satiirisarja, jossa käsitellään aivan mitä tahansa aihetta häpeilemättä.

Tim Burton: Saksikäsi Edward (1990) (tai Burtonin koko tuotanto)
Melkein samat perustelut kuin Lynchilla, mutta astetta kevyempää. Sama outous, mutta mukana myös huumoria.

Federico Fellini: Naisten kaupunki (1980)
Outous, fantasia ja muuta mitä en osaa nimetä.

Alfred Hitchcock: Vertigo (1958)
Elokuva on muistaakseni luokiteltu maailman parhaaksi elokuvaksi. Tämän elokuvan hypnoottiset kuvat pyörivät usein päässäni. Mystinen.

Uusimmat ikuisuusprojektit (kesto: noin kuukausi)

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Filth

Päivien kuohu
surrealistinen elokuva

Mikä tämä on?

KIRJALLISUUS  ----  Laura Gustafsson: Huorasatu (Into, 2011)

Erikoinen lukukokemus. Häkellyttävä. Kannessa lukee Huorasatu (romaani), mutta en tiedä, mitä oikein olen lukenut. Feminististä ideologiaa? Vegaani-ideologiaa? Pamfletti? Antiikin mytologioiden uudelleen tulkintaa? Saippuaoopperaa? Parodiaa? Näytelmän käsikirjoitusta? Laulujen sanoituksia? Typografisia kokeiluja? Vai kuitenkin romaani? Vai novellikokoelma? Mikä? En tiedä.

En tiedä edes sitä, pidinkö kirjasta vai en. Puolet ajasta pidin, puolet ajasta en pitänyt. Mittarini viisari heilahteli puolelta toiselle: pidän, en pidä, pidän, en pidä... Ajoittain olin suorastaan hurmioitunut kirjan rohkeudesta ja innovatiivisuudesta, mutta kohta taas tuskastuin kohtuuttomaan ideologiseen paatokseen ja erilaisten ideologioiden tyrkyttämiseen. Kannatan tietysti itsekin feminististä ajattelutapaa, mutta tarviiko sitä sulloa tässä mittakaavassa kirjaan? Tai jos tarvii, olisko vegaanipaatoksen voinut jättää väliin? Ja pasifismin ja mitä niitä nyt olikaan.

Jos ei ole lukenut Huorasatua, kahdesta edellisestä kappaleesta ei välttämättä saa mitään käsitystä kirjan sisälltöstä. Yritän hahmotella sitä uudestaan. Kirjassa seikkailee antiikin mytologioista irrotettuja henkilöitä kuten Afrodite, Penelope, Ares, Telemakhos, Isis, Faidra, jotka on siirretty nykyaikaan. Jumaluudet ja muut mytologiset hahmot käyttäytyvät "nykyaikaisesti" eli kännäävät, sekoilevat ja sekstaavat. Hahmot myös puhuvat reippaan alatyylisesti. Samanaikaisesti kirjaan sisältyy myös fiktiivisiä henkilöitä, kuten Milla ja Kalla. He huoraavat aluksi prostituutiossa ja sen jälkeen siirtyvät "huoraamaan" alipalkattuihin paskaduuneihin.

Mitä tällaisesta kirjasta voi edes sanoa? Ja mitä kirja itse yrittää sanoa? Aivan kuin Huorasadun tavoitteena olisi osoittaa koko maailmankaikkeuden historian epäkohdat ja samantien myös korjata ne. Aika korkealentoinen tavoite yhdelle romaanille. Ja aivan kuin kirjan tavoitteena olisi myös esitellä kirjailijan huomattavaa lukeneisuutta ja tiedostamisen laajuutta.

Jotenkin tästä kaikesta tuli ähky. En pysty ottamaan vastaan näin laajalle alalle leviävää kritiikkiä yhdessä kirjassa: prostituutioiden huono kohtelu Suomessa, naisten huono kohtelu Suomessa, ihmiskauppa, seksiorjuus, eläinten huono kohtelu, huonot työolot, naisten huono asema uskonnoissa, huonosti toisiaan kohtelevat naiset, noitavainot, siirtomaavaltojen ongelmat, lähetystyön ongelmat, patriarkaatin valta, turhauttava taistelu patriarkaattia vastaan jne. jne.

Eikö yhtään olisi voinut rajata? Eikö joitain aihepiirejä olisi voinut jättää kokonaan käsittelemättä? Enkä aina jaksanut innostua edes Gustafssonin kielellisestä ilmaisusta. Se ei tuntunut "romaanityyliltä" vaan pikemminkin näytelmän käsikirjoitukselta, jossa painopiste on visuaalisuudessa ja henkilöiden repliikeissä. Mutta Gustafsson on näytelmäkirjailija.

En todellakaan tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. En muista koskaan aikaisemmin lukeneeni kirjaa, joka välillä hurmaannuttaa, välillä tuskastuttaa ja ärsyttää. Oudoksuttaa. Hämmentää. Sekavaa. Todella.

Laiskana linkittäjänä en jaksa lisätä kuin yhden blogilinkin:
Anna minun lukea enemmän
Lisää linkkejä löytyy Annamin postauksen lopussa

Käväisy Helsingin kirjamessuilla

TAPAHTUMA  ---  Helsingin kirjamessut (24.-27.10.2013, Messukeskus, Helsinki)

Viime vuoden kirjamessuista kirjoittamani blogiteksti oli ehkä jossain määrin epäasiallinen. Tänä vuonna olen jo ehtinyt kirjoittaa yhden, epäasiallisen tekstin kirjamessuista. Nyt aion tehdä täyskäännöksen ja kirjoittaa tämänvuotisista Helsingin kirjamessuista niin asiallisen, kuivan ja lyhyen tekstin kuin ikinä vain pystyn. Kävin kirjamessuilla eilen perjantaina.

(Kuvassa mm. Olli Siren, Johanna Sinisalo, Siiri Enoranta ja Matti Vanhanen)

Dystopioista keskustelevat kirjailijat Johanna Sinisalo ja Siiri Enoranta, Matti Vanhanen ja Olli Siren. Dystopia on utopian vastakohta.

(Kuvassa Erkki Lyytikäinen, Jorma Rekunen, Jaakko Yli-Paavola ja Anna-Liisa Haavikko)

Erkki Lyytikäinen, Jorma Rekunen ja Jaakko Yli-Paavola ovat yhdessä kirjoittaneet Suomen murrekirjan. Haastattelija Anna-Liisa Haavikon kanssa he keskustelevat murteista ja Helsingin slangista, kirjakielestä, yleiskielestä ja kantasuomesta.

(Kuvassa Päivi Storgård oikealla)

Päivi Stogård on kirjoittanut romaanin Keinulaudalla. Romaani kuvaa vakavia mielialahäiriöitä.

(Kuvassa sketsihahmo Karim Z. Yskowicz oikealla ja Riku Siivonen(?))

Karim Z. Yskowicz (Jussi Vatanen) kertoo kirjastaan Somea somelaisille. Sketsihahmo kertoo työskentelevänsä myös yritysneuvojana. Työssään hän auttaa "pullaan joutuneita" yrityksiä. Sukulaisikseen Karim Z. Yskowicz mainitsee Karim Hotakaisen ja Karim Utrion.

(Pasi Heikura vasemmalla ja Juha Virkki)

Pasi Heikura on kirjoittanut kirjan Mistä puhumme kun puhumme jostain. Kirja käsittelee muun muassa kapteeni Haddockin kiroilua Tintti-sarjakuvissa, savumerkkejä sekä rallikuskin ja kartanlukijan välistä "pillikieltä".

Ei vois vähempää kiinnostaa -lukuhaaste

KIRJALLISUUS  ---  Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (Diktaattori Kustannus, 2008)

Esitin itselleni ja muille bloggaajille Ei vois vähempää kiinnostaa -lukuhaasteen viime kesänä. Lukuhaasteeni ei saanut riemastunutta vastaanottoa. Ehkä juuri siksi, että Ei vois vähempää kiinnostaa -lukuhaasteeni... ei vois vähempää kiinnostaa.

Juha Vuorisen kännisekoilukirjat eivät ole koskaan inspiroineet puoleensa. Nyt pakotin itseni lukemaan ykkösosan yleissivistyksen ja monipuolisuuden nimissä. Jos joku on kokonaan välttynyt kuulemasta Vuorisen tuotoksista, voin tiivistää kirjojen sisällön näihin avainsanoihin: viina, olut, humala, miehet, naiset, sukupuolielimet, seksi,  Kallio, sekoilu, kaveruus, kiroilu, ravintolat ja väkivalta.

Tunnustan, että naurahdin muutamassa kohdassa, mutta lähinnä pitkästyin. On aika tylsää lukea samojen asioiden toistoa moneen kertaan: viinan vetäminen, panohommat, sukupuolielimien kuvailu, kavereille vittuilu, kännissä örveltäminen, paskantaminen, kuseminen, yrjöäminen, naapurin omaisuuden tuhoaminen jne.

Lukemisen aikana aloin ihmetellä, miksi alkoholiriippuvuutta tai alkoholismia pidetään Suomessa niin uskomattoman hauskana asiana? Mikseivät muut riippuvuudet aiheuta samanlaisia naurun remahduksia? Ei kai kukaan naura langanlaihalle heroiiniriippuvaiselle? Peliriippuvaisuuskaan ei taida naurattaa, vaan säälittää. Seksiaddiktio saattaa ehkä jotakuta hymyilyttää.

Tai missä vaiheessa alkoholismi ei enää naurata? Silloin kun muisti alkaa pätkiä, käsityskyky heikkenee ja dementiaa rupeaa pukkaamaan? Mutta alkuvaiheessako alkoholismi on vielä ratkiriemukas asia? Eli silloin kun kärsii "vain" ripuloinnista, liikehäiriöistä ja sekavuudesta? Ihmettelen tällaista ajattelutapaa.

Ihmettelen myös, miksi miehen peniksen kuvailu voi olla legitiimi aihe kirjalliseen teokseen. Tai peräaukko. Jotenkin en pysty kuvittelemaan, että joku naiskirjailija jaksaisi kuvailla vaginaansa samalla intensiteetillä. Kun luin tätä mieskirjailijan kirjoittamaa "kulttiklassikkoa", minulle kävi niin, että mitä enemmän kirjan kertoja jauhoi sukukalleuksistaan, sitä vähemmän minua kiinnosti tietää tästä aiheesta enää yhtään mitään. Ei vois vähempää kiinnostaa.

Mutta ilmeisesti Vuorisen sanoma vetoaa hyvin moneen suomalaiseen. Ja ruotsalaiseen, norjalaiseen ja virolaiseen. Kyllä täytyy ihmetellä. Mutta älkää luulko, että en pitänyt tästä kirjasta, koska olisin tosikko tai hienohelma. Ei näin, olen nauranut Rosa Liksomin ronskille huumorille ja Steward Homen vielä ronskimmalle huumorille. Olen lukenut myös Juoppisten esikuvan  eli Nikolai Gogolin Hullun päiväkirjan. Täytyy kyllä sanoa, että Vuorisen versio jää valovuoden päähän esikuvastaan.

(lisään linkit muihin blogeihin jonain muuna päivänä, JOS niitä löytyy)

Ahistaa!

Varoitus: Jos olet 100 % järki-ihminen, en suosittele tekstini lukemista. Tekstissäni ei ole järjen häivähdystäkään.

Helsingin Kirjamessut lähestyvät. Ahistaa! Jaksaako sitä ihmispaljoutta ja hälinää neljää päivää? Tai edes kolmea? Kahta? Tai puolikasta päivää? Kannattaako kaltaiseni pessimistin ja katastrofipelkoisen neurootikon edes harkita kirjamessuilla käväisemistä? Pahimmat painajaiseni toteutuvat kuitenkin.

Hermoni kiristyvät täysillä käytävillä, joissa ihmisiä tulee oikealta, vasemmalta, edestä ja takaa. Joka puolelta kuuluu puheenpapatusta ja mainoksia, joissa vaaditaan ostamaan sitä, tätä ja tota ja menemään katsomaan milloin ketäkin kirjailijaa.

Kun menen vessaan, lattiat lainehtivat vessapaperia. Hanoista tulee joko tulikuumaa tai jääkylmää vettä. Kun vilkaisen peiliin, näytän satavuotiaalta. Kaikki muut naiset näyttävät nuorekkailta ja muodikkailta.

Kun kahvilassa tilaan kahvin, se on kammottavaa vaaleapaahtoista litkua, joka alkaa kivistää mahaa. Pullasta pursuaa sokerirasvamössöä. Jos erehdyn tilaamaan lohileivän, huomaan lohipalan olevan rusehtava ja haisevan eltaantuneelle. Syömisen jälkeen mahassani alkaa kiertää ja minun on pakko syöksyä vessaan.

Kun menen valittamaan kahvilan henkilökunnalle pilaantuneesta lohesta, vuoropäällikkö kiskaisee minut takahuoneeseen. Hän tempaisee häkistä elävän rotan ja pakottaa minut syömään sen. Huudan, olenko sittenkin päätynyt keskitysleirille. Hän vastaa, etten ole, kyllä nämä ovat kirjamessut. Seuraavaksi hänen käteensä on ilmaantunut friteerattuja toukkia, sudensilmiä, apinanaivoja, siansorkkia, lehmän verkkomaista mahalaukkua ja sonnin suolistoa. Hän pakottaa minut syömään kaiken. Saan kaiken nieltyä, mutta syöksyn jälleen vessaan oksentamaan. Hän huutaa perääni, että kannattiko sittenkään valittaa.

Kun olen saanut kasattua itseni, menen pyytämään Suurelta Kirjailijalta omistuskirjoitusta hänen uutuuskirjaansa. Seison jonossa hermostuneena. Mietin, mitä sanoisin kirjailijalle. Kehunko häntä vai pyydänkö vain omistuskirjoituksen? Kun vuoroni tulee, häkellyn niin paljon, että unohdan hetkellisesti nimeni. Menetän puhekykyni. Olen vähällä menettää suoleni hallinnan. Huomaan, kuinka Suuren Kirjailijan silmiin syttyy demoninen välke. Hän räjähtää nauramaan. Katson hänen suutaan ja huomaan hänen teräväksi viilatut kannibaalihampaansa. Jalkani pettävät altani. Joudun konttaamaan poispäin Kirjailijan luota. Kuulen hänen nauravan. Myös muut ihmiset nauravat, koska kaatuessani housuni repesivät.

Lähden pois kirjamessuilta. Kun astun ulos messukeskuksesta, kuulen kuinka koko rakennus romahtaa. Muistan, että Suomessa hallirakennuksien kattoja on tosiaan viime aikoina romahtanut. Olen tyytyväinen, että olen elossa. En edes jaksa katsoa taakseni. Hyppään ratikkaan. Ratikassa spurgu oksentaa päälleni.

Menen housut revenneinä ja oksennukselta löyhkäävä takki päälläni ruokakauppaan. Huomaan, että lehtiselleri on taas loppu, porkkanat ovat jääkylmiä ja nahistuneita ja perunoissa kasvaa sinisiä juuria. Kävelen jauhohyllylle. Kauhistun, kun näen jauhopussien saumoista mönkivät mustat ötökät. Juustohyllyllä näen kaikkien juustojen pinnoilla leviävän iljettäviä homeisia läiskiä, myös raejuustossa ja edamissa. Juoksen pois kaupasta ostamatta mitään.

Astun metrovaunuun. Tulee sähkökatkos. Vaunu pysähtyy ja kaikki pimenee. Tunnen viiltävää kipua olkapäässäni. Metropuukottaja on iskenyt jälleen. Tietysti osuin tulilinjalle. Valot syttyvät, mutta puukottaja on onnistunut pakenemaan. Metro lähtee liikkeelle. Kun nousen metron liukuportaat ylös, vaihdan bussiin.

Bussista astun sairaalan päivystykseen. Olkapäästäni pulppuaa verta. Kun pääsen lääkärin luokse, hän tuijottaa minua oudosti. Hän vain tuijottaa minua eikä sano mitään. Hänen kasvonsa ovat ilmeettömät. Tajuan äkisti, että lääkäri aikoo tappaa minut. Lähden juoksemaan karkuun. Sairaalan käytävälle on yhtäkkiä jostain ilmaantunut hirveä määrä sairaalasänkyjä. Pujottelen sänkyjen välitse. Murhaava lääkäri juoksee perässäni. Pakenen ja selviän hengissä. Paketoin käteni itse. Käteni kasvaa kiinni paikoilleen. Olen kuitenkin kunnossa.
--------------------------

No ni, eiköhän toi riitä. Kyllä helpotti. Peloista kirjoittaminen helpottaa aina. Jes, ihanaa! Strategiani on, että pelot kannattaa tiedostaa, ei tukahduttaa. Mielestäni tiedostettujen pelkojen on huomattavasti helpompi elää kuin torjuttujen pelkojen. Kyllä tää tästä.

Ahdistuksen maksimointia

(kuvat sivulta: Finnkino)

ELOKUVA  ---  Ulrika Bengts: Oppipoika (Lärjungen), 2013

Varoitus: tekstini saattaa sisältää liikaa juonipaljastuksia

Kun näin bussipysäkillä mainoksen tästä elokuvasta, ajattelin, että en missään nimessä halua nähdä tätä Ulrika Bengtsin ahdistavaa psykologista trilleriä. Mutta elokuva alkoikin pyöriä päässäni jo ennen kuin olin edes nähnyt sen. Ja pakkohan minun oli lopulta mennä selvittämään, kuinka ahdistavasta taide-elokuvasta oikein on kyse.

Elokuvan käsikirjoituksen ovat kirjoittaneet Jimmy Karlsson ja Roland Fauser. Tapahtumat sijoittuvat ulkosaariston majakkasaareen, jossa asuu vain yksi ainoa perhe. Tyrannimainen perheenisä on majakkamestari. Perheenäidillä on kolme lasta, joista vanhin poika on hukkunut tai hukuttautunut. Keskimmäinen poika havittelee merikapteenin uraa, mutta isä yrittää saada pojan pysymään saarella jatkamassa majakanvartijan työtä. Vanhin poika rakasti musiikkia ja harrasti säveltämistä. Isä kuitenkin torpedoi pojan musiikonhaaveet pakottamalla pojan merille. Myös perheenäiti rakastaa musiikkia ja soittaa pianoa. Perheen pikkutyttö kuuntelee satuja ja hoitaa koiraansa.

Sitten saarelle saapuu koulukodin kasvatti, joka haluaa jättää kaiken taakseen ja aloittaa uuden elämän majakkamestarin opissa. Tyranni-isää uusi tulokas ei aluksi miellytä. Vähitellen kyvykäs ja sitkeä oppipoika nousee kuitenkin arvoasteikossa oman pojan yläpuolelle. Isä alkaa kaavailla oppipojalleen loistavaa tulevaisuutta ja alkaa sen sijaan mitätöidä omaa poikaansa. Vallanhaluinen isä tekee kaikkensa, ettei oma poika vain pääsisi toteuttamaan unelmaansa merimiehenä. Oppipojan isä haluaa merille, vaikka tämä haluaa pysytellä saarella majakkaa hoitamassa.

Eli tiivistetysti: elokuvan ihmissuhteet ovat helvetillisen kieroutuneita. Jostain syystä mieleen tulee Ingmar Bergman ja hänen elokuvansa, joissa onnellisia ja tasapainoisia ihmisiä ei meinaa löytyä suurennuslasillakaan. Oppipoika-elokuvaa katsoessani ahdistus hiipi koko ajan ja odotin vain hetkeä, milloin kaikki räjähtää. Saako isä raivokohtauksen? Ketä hän lyö? Milloin turhautuneen perheenäidin hermot pettävät? Nouseeko keskimmäinen lapsi kapinoimaan? Entä miten käy majakan? Syttyykö se palamaan? Kuka tappaa kenet ja miten? Pääseekö kukaan pakenemaan vai kuolevatko kaikki?

Lopulta helvetti roihahtaa valloilleen, mutta kuinka paljon voin kertoa siitä syyllistymättä spoilerin kirjoittamiseen? Joka tapauksessa elokuvaa oli vastenmielistä katsoa. Mietin, oliko ahdistavuus itsetarkoituksellista. Mässäilikö elokuva väkivallalla ja sen uhalla? Entä onko ahdistavuus taiteellisuuden synonyymi? Olisiko elokuvan taiteellinen taso laskenut, jos isä olisi jättänyt äidin pianon polttamatta (oho, spoileri)? Tai jos koiranpentuja ei olisi hukutettu (oho, spoileri)? Tai jos isä ei olisi melkein kuollut palovammoihin (oho, spoileri), olisiko elokuva ollut vaarassa saada luokittelun "romanttinen komedia"? Tuskin.

Tätäkö on taide-elokuva? Kieroutuneita ihmissuhteita, väkivaltaa, sadismia ja rujoutta? Eikö onnesta voi tehdä taide-elokuvaa? Vai olenko itse vinksahtanut kuvittelessani, että mitä vastenmielisempiä asioita elokuva käsittelee, sitä korkeamman taiteellisen tason se saavuttaa? Mitä rankempaa, sen parempi?

Mutta, mutta. Olihan elokuvassa hyviä näyttelijäsuorituksia (valitettavasti en jaksa kirjoittaa näyttelijöiden nimiluetteloa) ja muita taiteellisia ansioita. Kuvaus: hyvä. Leikkaus: hyvä. Lavastus: hyvä. Puvustus: hyvä. Maskeeraus: hyvä. Musiikki: hyvä. Mutta miksi elokuvaa katsoessa tuli niin paha olo? Miksi minun oli niin vaikea hengittää? Eikö vähempikin rankkuus olisi riittänyt? Kaikesta tuskallisuudesta huolimatta toivon, että ohjaaja jatkaa elokuvien parissa. Toivottavasti hän edes harkitsee aihepiirien keventämistä. Pliis, astetta kevyempää.

Oppipojasta on kirjotettu monessa sanomalehdessä ja aikakauslehdessä. En jaksa linkittää niihin, koska ne löytyvät muutenkin helposti. Tässä olisi yksi blogi:
Outin leffaopas

Kysymyksiä herättävä elokuva

(kuvat sivulta: Finnkino)

ELOKUVA  ---  Steven Soderbergh: My Life with Liberace (2013)

Miksi kirjoitan tästä ohjelmistosta jo poistumassa olevasta elokuvasta? Siksi koska elokuvalla on merkitystä itselleni. Elokuva on pyörinyt päässäni jo muutaman viikon ajan. En kirjoita tätä tekstiä sosiaalisista syistä, vaan selventääkseni omaa päätäni.

My Life with Liberace perustuu Scott Thorsonin samannimiseen kirjaan, jossa hän kertoo homoseksuaalisesta suhteestaan edesmenneeseen viihde/ravintola/show/glitter-pianistiin Lee Liberaceen. Liberacea esittää Michael Douglas ja Scott Thorsonia Matt Damon. Elokuvan on ohjannut Steven Soderbergh, jonka aikaisemmasta tuotannosta en tiedä mitään.

Elokuvaa katsoessani mietin, kuinka haastavaa tai helppoa heteroseksuaalisen miehen on uskottavasti esittää homoseksuaalia miestä. Käsittääkseni molemmat päänäyttelijät ovat siviilissä sataprosenttisia heteroita. Onko homoseksuaalinen rooli vain yksi rooli muiden joukossa vai onko se kaikkein vaikein rooli? Onko vaikeampi esittää homoseksuaalia kuin esimerkiksi narkomaania, sarjamurhaajaa, terroristia tai mitä tahansa muuta omasta kokemusmaailmasta poikkeavaa roolia?

Sekä Michael Douglas että Matt Damon esittivät homomiehiä uskottavasti. Kumpikin loi vaikutelmaa homoudesta hillityn hienoeleisesti. Douglasilla naismaisuus syntyi pehmeistä kasvojen ilmeistä ja tavasta kallistaa päätä puhuessa. Niiden kontrastina oli Douglasin erittäin matala puheääni, jota aluksi epäilin äänimanipulaation tuotteeksi. Douglasilla "homotyyli" näkyi loisteliaissa, kimaltavissa ja paljettikoristelluissa vaatteissa. Matt Damon oli puolestaan poikamainen nuori homoseksuaali. Kumpikaan ei sortunut stereotyyppisiin homomaneereihin, kuten liioteltuihin ranneliikkeisiin tai keinuvaan kävelytyyliin.

Elokuvan loppupuolella Scottin ja Liberacen suhde alkaa kariutua. Pianistin uralleen omistautunut Liberace alkaa vilkuilla muita nuoria miehiä. Scott turhautuu yksin Liberacen palatsimaisessa kodissa kaiken ylellisen kitschin keskellä. Suhdetta nakertaa myös huomattava ikäero. Liberace on kuusikymppinen, Scott kaksikymppinen. Scott kammoaa identiteettinsä menetystä. Aikaisemmin hän työskenteli eläinten parissa, nyt hän ei ole muuta kuin ylläpidetty rattopoika ja maestron palvelija.

Elokuvassa minua kiehtoi ulkoisen ja sisäisen todellisuuden välinen ristiriita. Mietin, millaista on olla onneton kaiken ulkoisen loiston keskellä? Liberacen palatsimaisessa kodissa kristallikruunut säteilevät, kulta ja marmori hehkuvat, plyysit ja sametit laskeutuvat kauniisti. Värimaailma on harmoninen. Beigen, ruskean ja kullan sävyt hallitsevat. Miten näin kauniissa ympäristössä voi voida niin huonosti? Miten näin tasapainoisessa ympäristössä voi vajota niin syvälle henkiseen epätasapainoon? Scott kärsii huumeriippuvuudesta, yksinäisyydestä ja tarpeettomuuden tunteesta.

Olen muissakin yhteyksissä miettinyt ulkoisen maiseman tai muun ulkoisen tilan välistä yhteyttä henkilön sisäiseen kokemusmaailmaan? Pitäisikö ulkoisen ympäristön jotenkin myötäillä henkilön sielunmaisemaa? Ei tarvitse, mutta oletus ulkoisen ja sisäisen yhteneväisyydestä syntyy helposti, melkein automaattisesti. Aivan kuin auringonpaisteessa ei voisi olla masentunut. Tai aivan kuin myrskysäällä ei voisi olla henkisesti tasapainoinen. Tai kuin henkilö ei voisi saada syöpädiagnoosia, jos hänen kodissaan parketit kiiltävät, peilit loistavat ja puhtaista ikkunoista näkee kauas merelle. Tai kuin hääpäivänä ei voisi sataa kaatamalla.

Ehkä eksyin kauaksi elokuvasta, mutta mitä väliä sillä on, koska oikeastaan kirjoitan tätä tekstiä itselleni. En vain saa sitä yhtä kohtausta mielestäni.

Elokuvassa Scott tavallaan saa kaiken, mutta samalla menettää kaiken. Hän saa materiaalisesti kaiken, mutta henkisesti menettää kaiken eli kadottaa oman identiteettinsä. Jostain syystä tällaiset kontrastit kiehtovat minua. Scott on ulkoisesti lähellä täydellisyyttä, mutta sisäisesti tyhjä. Hän asuu ulkoisesti täydellisessä kodissa (joka ei ole hänen omansa), mutta samalla voi sisäisesti pahemmin kuin aikoihin. Mietin tätä: onko parempi voida hyvin rumassa ympäristössä kuin voida pahoin kauniissa ympäristössä? Tuntuuko henkinen kärsimys pahemmalta loistolukaalissa kuin mökinrähjässä? Vai onko henkinen kärsimys aina samanlainen ympäristöstä riippumatta?

Oikeastaan kysymys on absurdi. Se kuuluu samaan sarjaan kuin "jäätyisitkö mieluummin kuoliaaksi vai palaisitko kuoliaaksi?" Kaikkea sitä tuleekin mietittyä elokuvissa. Kiitos ja anteeksi!

Elokuvasta on kirjoitettu ainakin tässä blogissa:
Tämän kylän homopoika

Vaikuttava nuortenkirja

KIRJALLISUUS  ---  Salla Simukka: Punainen kuin veri (Tammi, 2013)(Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen)

Salla Simukan Lumikki-trilogiasta on varmasti jo kirjoitettu tyhjentävästi monessa kirjablogissa. Kehtaanko kirjoittaa siitä yhtään mitään? Ainakin sen uskallan mainita, että minua viime aikoina riivanneet kirjakammo ja lukujumi helpottuivat tämän kirjan myötä. Punainen kuin veri oli koukuttava, kiehtova, sujuvasti kirjoitettu ja uskottava.

Kirjaa lukiessani vertasin sitä jatkuvasti Lumikki-satuun. Olen viime aikoina lukenut enemmänkin Grimmin satuja. Olen lumoutunut saduissa kuvatuista voimakkaista (negatiivista) tunteista, yliluonnollista ilmiöistä ja moraalin mustavalkoisuudesta. Alkuperäisestä Lumikista mieleen palautuu ilkeä äitipuoli/kuningatar, puhuva peili, kauneus, kateus, viha, kosto, rikos, pakeneminen, kääpiöt, lasiarkku ja pelastava prinssi.

Simukka on päivittänyt satujen teemat ja motiivit nykyaikaan sopiviksi. Kirjassa ei ole puhuvaa peiliä, mutta kauneus (ja rumuus) on olennainen osa romaania. Teinitytöt hamuilevat kauneuskuningattaren asemaa. He parantelevat ulkonäköään meikeillä, rakennekynsillä ja muodikkailla vaatteilla. "Parfyymimafian" tytöt käyttävät kalliita hajuvesiä myös arkena koulussa. Kirjassa rumuutta kavahdetaan. Osa kirjan henkilöistä pitää rumuutta (tai muuta ulkoista "vääränlaisuutta") niin raskauttavana rikoksena, että se oikeuttaa koulukiusaamisen: nimittelyn, ulossulkemisen ja hakkaamisen. Lumikki on aikaisemmassa koulussaan joutunut julman kiusauksen uhriksi.

Kirjassa ei ole Grimmin sadun seitsemää kääpiötä, mutta niiden sijaan taidelukiossa mellastavat diivailevat älykääpiöt. Ainakin näin tuntuu ajattelevan ylemmyydentuntoinen Lumikki, joka on korvannut koulukiusaamisen aiheuttaman alemmuudentunteen kuvitelmilla omasta ylemmyydestä. Lumikin lyömäaseena on nimenomaan äly eikä kauneus ja suosituimmuus. Lumikin ylimielisyys onneksi laimenee kirjan edetessä, mikä on hyvä asia. Ainakin minun oli aluksi vaikea pitää henkilöstä, joka katsoo kaikkia muita nenänvarttaan pitkin.

Kirjassa ei ole konkreettista lasiarkkua, mutta sen sijaan henkisiä vankiloita on sitäkin enemmän. Loppupuolella kirjaa ilmaantuu lasiarkun korvike. Ei siitä sen enempää, koska en halua spoilata. Koulukiusaaminen on myös eräänlainen lasiarkku, joka vangitsee uhrinsa näkymättömien seiniensä sisälle. Uhri takoo seinämiä ja odottaa tilaisuutta päästäkseen pakenemaan. Kirjassa huumebisnes on kuin lasiarkku, joka tukahduttaa sisälleen kaikki ihmiset, jotka ovat sen ansaan joutuneet. Jos huumebisneksestä yrittää omaehtoisesti irtautua, päätyy helposti hauta-arkkuun.

Myrkkyjä kirjassa on monenlaisia. Ilmiselviä myrkkyjä ovat huumausaineet. Psyykettä nakertavia myrkkyjä ovat viha, kateus ja kostonhimo. Myrkytettyjä kampoja tai omenia ei kirjassa näkynyt, mutta tavallaan koko kosmetiikkateollisuus edustaa myrkkykampaa, joka levittäytyy suihkeena uhrinsa hiuksiin tai kiiltoina naisten huuliin. No ehkä tämä oli kaukaa haettu vertaus.

Kirjaa lukiessani odotin eniten ilkeän äitipuolen/kuningattaren astumista estradille. Aavistelen, että kuningattaren roolin saattaa trilogian myöhemmissä osissa omia itselleen Jääkarhu. Nimestään huolimatta Jääkarhu on nainen, tai kaksi naista. Kuningattaren ottein Jääkarhu hallitsee huumebisnestä Venäjältä käsin ja syöksee monen elämän painajaiseen.

Simukan kirjasta on kirjoitettu todella monessa blogissa, esimerkiksi näissä:
Kirsin kirjanurkka
Kirjaimellista
Luetut, lukemattomat
Kujerruksia

Älä muuta vanhaan omakotitaloon!

(kuvat sivulta: Finnkino)

ELOKUVA  ---  James Wan: Kirottu (The Conjuring), 2013

Tarkennus otsikkoon: Älä koskaan muuta keskellä metsää sijaitsevaan vanhaan omakotitaloon, joka on päällystetty valkoiseksi maalatuilla laudoilla! Tai jos muutat, ota etukäteen selvää, onko talossa murhattu ketään!

Elokuvan seitsemänhenkinen perhe erehtyy pahan kerran ostaessaan asunnon poliisin huutokaupasta. Jos he olisivat ostaneet uuden asuntonsa asunnonvälittäjän kautta, tällä olisi ollut velvollisuus kertoa talon väkivaltaisesta historiasta. Talon entisistä asukkaista eräs äiti hukutti lapsensa ja sen jälkeen murhaaja itse hirttäytyi pihapuuhun. Eikä tämä ollut edes ainoa luonnoton kuolema.

Kun uusi perhe muuttaa taloon, eipä aikaakaan, kun ikävyydet alkavat. Lattiat narisevat, putkistot paukkuvat, ovet paiskautuvat itsestään kiinni. Nukkuvia lapsia häiritään tökkimällä yöllä heidän jalkojaan. Pahansuopa olento näyttää olevan talossa murhattu lapsi, joka haluaa ilmoittaa olemassaolostaan kylmillä ilmavirroilla, kuiskauksilla, seinien naputtamisella ja soittamalla pianoa epävireisesti keskellä yötä.

Paikalle kutsutaan yliluonnollisiin ilmiöihin perehtynyt tutkijapariskunta. He alkavat tutkijaryhmänsä kanssa dokumentoida talon karmivia tapahtumia. Tavoitteena on saada tarpeeksi todistusaineistoa katolista kirkkoa varten, jotta manausmenot voitaisiin aloittaa.

 Poikki. Ei enää juonipaljastuksia. Täytyy myöntää, että elokuva oli oikeasti pelottava. Ainakin kaltaistani kauhuamatööriä se onnistui säpsähdyttämään moneen otteeseen. Muutamassa kohtauksessa kirkaisin ja lysähdin tuolissa alaspäin. Manausjakson aikana havahduin, että olin ristinyt käteni ja aloin tapailla Isä meidän -rukousta. Aloin myös toivoa, että olisin ennen leffaanmenoa ripustanut kaulaani ristikorun! 

Myös muu yleisö reagoi voimakkasti elokuvan pelottaviin kohtauksiin. Joku muukin taisi huudahtaa. Sivullani tai takanani kuulin myös teinityttöjen kikatusta. Ilmeisesti he nauroivat toistensa kauhureaktioille. Oikeastaan oli hyvä, että heidän tirskuntansa esti minua uppoamasta liian syvälle kauhuun.

Sen verran epämiellyttävää katsottavaa ja kuunneltavaa elokuva oli, että luokittelen sen onnistuneeksi kauhuelokuvaksi. Elokuvan ohjaaja jaksoi luoda pitkäkestoista kauhun odotusta eikä hän sortunut halpahintaisiin kikkoihin, kuten jatkuvaan säikyttelyyn ja veren roiskuttamiseen. Mielestäni kauhu tunteena on juuri tätä: hitaasti hiipivä, epämääräinen ja hahmoton tunne, joka johtuu epäilystä ja epävarmuudesta. Pelkoa pidän tunteena helpommin hallittava, koska pelon syynä on yleensä jokin konkreettinen, nimittävä asia. Pelko on tunteena selkeärajainen, kauhu puolestaan hahmoton möhkäle, joka kasvaa kasvamistaan.

Oikeastaan minun piti kirjoittaa aivan muista elokuvista, mutta ajauduin kirjoittamaan Kirotusta. Lähiaikoinan haluaisin kirjoittaa myös draamaelokuvasta My Life with Liberace ja komediasta Matkarakastajat. Ne pitäisi mennä katsomaan uudelleen.

Kirottu-elokuvasta on kirjoitettu ainakin blogissa Sinin leffablogi

Kulissin takaa

KIRJALLISUUS  ---  Felicia Feldt: Näkymätön lapsi (Otava, 2013)(ruotsinkielinen alkuteos Felicia försvann, Suomentanut Jaana Iso-Markku)
 
Käynnistelen uudestaan bloggausta tauon jälkeen. Oloni on jähmeä. Saa nähdä, mitä tästäkin taas tulee (pessimistinä ja katastrofipelkoisena neuroottikkona epäilen, ettei tästä mitään tule kuitenkaan).

Kirjassa minua kiehtoi asetelma. Kirjan kirjoittaja Felicia Feldt on kirjoittanut "totuuden" eli oman versionsa kasvatusguruna tunnetusta äidistään Anna Wahlgrenistä. Yhdeksänlapsisen perheen äidillä oli tietysti aivan eri "totuus", jota hän toitotti kasvatusoppaissaan, lehtiartikkeleissaan ja julkisissa esiintymisissään. Äiti antoi ymmärtää, että hän oli kasvattajana maailman paras, kun taas tyttären mukaan äiti oli miehiinmenevä alkoholisti, empatiakyvytön manipuloija ja kasvattajana julma ja välinpitämätön.

Feldtin kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Se etenee päiväkirjamaisesti, mutta hyppelehtii ajasta toiseen. Siirtymät ajasta toiseen eivät kuitenkaan ole mielivaltaisia, vaan niitä yhdistää tietty teema tai ajatuskulku. Jokainen luku loppuu säpsähdyttävästi. Luvun lopussa paljastuu jokin ikävä käänne tai kammottava tilanne. Ja kauheuksia siinä perheessä riittää: jatkuvat muutot, usein vaihtuvat isäpuolet, henkinen väkivalta, humalainen äiti ja hänen vaihtuvat humalaiset miesseuralaisensa, seksuaalinen väkivalta tai sen uhka jne.

En kuitenkaan halua jäädä kauhistelemaan kulissien takaista perhehelvettiä. Eikä minua oikeastaan edes kiinnosta tietää, kertooko Feldt sataprosenttisen totuuden asioista vai liiotteleeko, vääristeleekö tai tulkitseeko hän tapahtumia oman mielensä mukaan. Kirjassa totuutta on ehkä manipuloitu vaihtamalla henkilöiden ja paikkojen nimiä. Ehkä myös lapsen näkökulma on vääristänyt todellisuutta, mutta se kertoo kuitenkin henkilön pään sisäisen psykologisen totuuden, mitä pidän mielenkiintoisena.

Ruotsissa Feldtin kirja sai kohukirjan maineen, koska se romutti julkista kuvaa Anna Wahlgrenista lastenkasvatuksen asiantuntijana. Käsittääkseni kirja on otettu Ruotsissa vastaan nimenomaan objektiivisena totuutena eikä kostonhaluisena sensaatiokirjana, jonka avulla Feldt olisi halunnut saada sympatiat osakseen ja siinä sivussa rahastaa myyntivoitoilla.

Jostain syystä minua kiehtoo suunnattomasti ristiriita Wahlgrenin hyveellisen julkisuuskuvan ja kammottavan totuuden välillä. (Eli olen näköjään ottanut Feldtin kirjan vastaan 99,9 % totuutena, kuten monet ruotsalaislukijatkin). Miten on edes mahdollista pitää vuosikausia yllä valheellista kuvaa itsestään? Miten hän pystyi esiintymään lapsia rakastavana kasvattajana vaikka hänen käytöksessään ja puheissaan oli viitteitä sadismista? Ja miksi ihmiset uskoivat tätä kaikkea? Eikö totuutta tihkunut mistään suunnasta vai eikö sitä haluttu ottaa vastaan?

Onhan niitä olemassa monenlaisia kaapuja, joiden taakse valheellinen ihminen voi piilottaa todellisen identiteettinsä. Pedofiili voi piiloutua papinkaavun taakse. Murhaaja voi vetää päälleen lääkärintakin tai sairaanhoitajan työvaatteen. Mutta miksi se menee läpi niin pitkään? Siksikö että ihmiset haluavat uskoa hyvään? Ties kuinka paljon vastaavanlaisia valeidentiteettejä on tälläkin hetkellä julkisuudessa. Terveysvalistaja saattaa olla narkomaani. Rauhanlähettiläs saattaa olla uusnatsi. Ateisti saattaa olla kiihkouskovainen. Pitääkin ruveta katsomaan julkisuuden henkilöitä aivan uusin silmin.

Linkkejä:
Kirjojen keskellä
Marjatan kirjaelämyksiä
Nannan kirjakimara

Satavuotinen uni?

Jos joku ihmettelee blogihiljaisuuttani, kerron, että en ole vajonnut satavuotiseen uneen, koomaan, apatiaan enkä kuolonuneen. En ole vain pystynyt/jaksanut/ehtinyt/muistanut päivittää blogiani enkä ole seurannut blogikeskusteluja, koska olen puuhastellut muiden juttujen parissa.

Näistä kirjoista olen kuitenkin ollut aikeissa kirjoittaa, mutta en vain ole saanut aikaiseksi:

Jennifer Egan: Sydäntorni (ärsyttävä postmoderni romaani, joka piinaa lukijaa rinnakkaisilla kertomuksillaan ja dekkarimaisella rakenteellaan)

Taina Latvala: Arvostelukappale (paikoitellen hillittömän hauska novellikokoelma, joka vakavoituu loppua kohden)

Miikka Nousiainen: Vadelmavenepakolainen (romaani suomalaismiehestä joka haluaa olla ruotsalaismies; ajoittain hauska mutta ei aina)

Robert McLiam Wilson: Ripley Bogle (romaani, jossa kertoja valehtelee minkä ehtii)

Näistä elokuvista olen ajatellut kirjoittaa mutta mitään ei tapahtunut:

Sofia Coppola: The Bling Ring (elokuva materialismista, kuuluisuudesta ja kateudesta - ja tietysti rikoksista; elokuvan perusteella Paris Hiltonin ökykämppään murtautuminen on todella helppoa: kiipeä aidan yli, ota avain maton alta ja astele sisään omistajan elkein!)

Pedro Almodovar: Matkarakastajat (lentokoneeseen sijoittuva absurdi komedia ja kuinkas ollakaan, lähes kaikki elokuvan miehet ovat 50-100 prosenttisesti homoja eli tyypillistä almodovaria, mutta yllättäen transvestiitit loistavat poissaolollaan)

Ei ole paljon hurraamista

KIRJALLISUUS  ---  Jan Mårtenson: Dödssynden (Månpocket, 2008)

Aloittelin kuukausi sitten Heja Sverige! -lukuhaastettani, jossa luen kirjoja ruotsiksi. Haasteen nimi uhkaa muuttua ironiseksi, koska tässä dekkarissa ei todellakaan ollut mitään hurraamisen aihetta. Mårtensonin dekkari oli pitkäveteinen, epäuskottava ja epälooginen. Vaivoin jaksoin lukea sen loppuun.

Luen dekkareita, koska ruotsinkielentaitoni ei välttämättä riitä tasokkaamman kaunokirjallisuuden tankkaamiseen. Loppuelämääni en kuitenkaan aio pilata ihmisarvoa halventavien dekkareiden parissa, vaan haluan päästä laadun pariin, esimerkiksi jotain tällaista:

Uutta:
Kerstin Ekman
Ulla-Lena Lundberg (suomenruotsalainen, kuuluu Jättekiva-lukuhaasteeseen)
Jonas Gardell: Torka aldrig tårar utan handskar
Henning Mankell (jälleen dekkareita, mutta sentään laatutavaraa)
Majgull Axelsson

Vanhaa:
Astrid Lindgren
Selma Lagerlöf
August Strindberg
Vilhelm Moberg
C.M. Bellman
Edith Södergran (myös suomenruotsalainen)

Nämä nimet tulivat ensimmäisinä mieleen. Kovin paljon en ruotsalaisesta kirjallisuudesta edes tiedä. Seuraava Heja Sverige! -lukuhaasteeseen kuuluva kirjani on Henning Mankellin dekkari. Sen on pakko olla hyvä.

Linkitystä(?):
Jan Mårtenson ei näytä olevan kuumaa kamaa suomalaisten bloggaajien keskuudessa. Olisin linkittänyt tekstini muihin blogeihin, mutta yhtään kirja-arviota ei löytynyt hakusanoilla "jan mårtenson blogit".

Asiallinen kirja kirjablogeista

KIRJALLISUUS  ---  Katja Jalkanen & Hanna Pudas: Rivien välissä (Avain, 2013)

Kirjoittelen tästä kirjasta vain jotain irrallisia huomioita lyhyesti. Huomioin lähinnä, että kirja oli kirjoitettu asiallisella tyylillä, taustatyötä oli tehty runsaasti ja ote oli monipuolinen.

Kun menin hakemaan kirjaa kirjastosta, jännitin etukäteen, miten reagoin, jos blogiani ei ole edes mainittu kirjassa. Tulkitsenko sen niin, että kirjasssa mainitut blogit ovat (tuoretta ja raikasta) priimatavaraa, kun taas oma blogini edustaa (pilaantunutta, nahistunutta, homehtunutta, eltaantunutta jne.) sekundaa? Ei välttämättä. Huomasin, että blogiani ei ollut mainittu kirjassa. Ei voi mitään. En vedä tästä kohtuuttomia johtopäätöksiä. Olen joka tapauksessa enemmän kulttuuribloggaaja kuin kirjabloggaaja.

Kirjaa lukiessani tunsin itseni oudon sisä- ja ulkopuoliseksi. Kirjassa on blogien yhteisöllistä merkitystä korostettu huomattavasti. Itselleni blogilla on ennen kaikkea kirjoitusharjoitusten merkitys. Sosiaalinen ja yhteisöllinen merkitys on alkanut lisääntyä vasta vähitellen, kun energiatasoni ja uskallukseni on lisääntynyt.

Muutamia huomioita kirjasta:

En ole tiennyt, että piilomainonta on rikos. Piilomainonnan välttämiseksi kirjassa suositellaan ilmoittamaan, mistä luetut kirjat on saatu. Lukemani kirjat olen lähes poikkeuksetta lainannut kirjastosta. Yhtä arvostelukappaletta on tarjottu, mutta en ottanut sitä vastaan. Yhden kirjan olen pyytänyt kustantajalta, mutta vasta blogitekstini julkaisun jälkeen. Muutamaan kulttuuritapahtumaan olen saanut vapaalipun, jonka olen muistaakseni maininnut tekstissä.

Yritän jatkossa alkaa linkittää muiden postauksia omiin blogiteksteihini. Tähän mennessä olen lähinnä blogannut tynnyristäni käsin. Yritän kömpiä ulos tynnyristäni muiden bloggajien ilmoille. Blogit kuuluvat kuitenkin osaksi sosiaalista mediaa ja siksi on naurettavaa, että bloggailen mukamas yksin omassa kopperossani.

Hävettävän myöhäisessä vaiheessa tajusin, että blogien yhteisöllisyys perustuu vastavuoroisuuden periaatteeseen. On turha odottaa, että tontilleni tultaisiin vierailemaan, jos en itsekään käy muiden tonteilla ja jätä kommentteja. Aluksi minulla oli outoja sosiaalisia fobioita suhteessa kommentointiin, mutta ne ovat laimentuneet, kun olen huomannut, että kirjabloggaajat ystävällisiä ja sivistyneitä. Eikä ihme, kun kirjabloggajien keski-ikä on 36 vuotta ja moni on korkeasti koulutettu.

Olen tyytyväinen, että mutuhuttu-keskustelusta on kirjassa kirjoitettu asialliseen tyyliin. Itse en olisi tähän pystynyt, koska mutuhuttu-nälväisy ärsyttää ja loukkaa minua edelleen. Minun on yhä edelleen vaikea ymmärtää, miksi blogien edes pitäisi muistuttaa lehtikritiikkiä. Aivan kuin ainoat, oikeat tavat kirjoittaa kirjoista olisivat 1) lehtikritiikki 2) tieteellinen tutkimus. Kirjasta selviää, että juuri kukaan kirjabloggaajista ei edes koe kirjoittavansa kritiikkejä. Toivon, että lehtikritiikkien ja kirjablogien vertaaminen loppuisi ja kirjablogien arvostelijat pystyisivät käsittämään, että blogit eivät edusta lehtikritiikkiä eivätkä edes halua edustaa. Eikä ole pakko. Piste.

Tästä kirjasta on ymmärrettävistä syistä kirjoitettu todella monessa blogissa. Yritän linkittää muutamaa blogia. Saa nähdä, tuleeko tästä taas mitään:
Anna minun lukea enemmän
Kirjasfääri
Sinisen linnan kirjasto
Morren maailma
Testasin linkkejä ja oho, nehän toimii! Enpä ois uskonu.  

Musta Irja, Alevala ja Harhaileva täti

K-blogissa (linkin pitäisi olla oikein, mutta se ei toimi) oli muutama päivä sitten leikkimielinen haaste, jossa kirjojen nimistä jätetään yksi kirjain pois ja lopusta muokataan uusi teos. Lukaisin haasteen huolimattomasti, enkä huomannut, että pelkkä yhden rivin juonitiivistelmä olisi riittänyt. Sen sijaan lähdin kehittelemään laajempia juonikuvioita.

Orhan Pamukin romaani Musta kirja väänsin muotoon Musta Irja.
Romaani: Musta Irja
Genre: misery lit eli kurjuuskirjallisuus (romaaniin on sullottu sekä fyysistä, henkistä että seksuaalista väkivaltaa ja yrityksiä selviytyä traumaattisista kokemuksista)
Juoni: Geenimutaation seurauksena valkoihoisille suomalaisvanhemmille syntyy mustaihoinen tyttö, joka saa nimekseen Irja. Kotona Irja kärsii, koska hänen vanhempansa riehuvat humalassa ja riitelevät kovaäänisesti.  
          Koulussa Irjaa kiusataan väärän ihonvärin takia. Häntä nimitellään Musta-Pekaksi, vaikka hän on tyttö. Irjan pulpettia käytetään likatunkiona ja sinne heitetään litsaantuneita kastematoja, multakökkäreitä ja jopa kuolleita rottia.
          Puutyötunnilla kiusaajat sahaavat Irjan vasenta jalkaa, jolloin se joutuu kuolioon ja se joudutaan amputoimaan. Tästä Irja masentuu ja alkaa syödä suruunsa. Hän lihoo ja kohta riesana on diabetes. Sairaus tuhoaa hänen ääreisverenkiertonsa toisessakin alaraajassa, jonka seurauksena myös oikea jalka pitää amputoida.
          Pyörätuolissa istuva, jalaton ja jo teini-ikään ehtinyt Irja hakee lohtua uskonnosta. Kirkossa hän kohtaa avuliaan papin, joka kuitenkin myöhemmin osoittautuu pedofiiliksi. Seksuaalisesti hyväksikäytetty Irja luopuu uskosta ja alkaa sen sijaan käyttää huumeita. Piikitettyään heroiinia suoneen likaisilla neuloilla myös Irjan vasen käsi tulehtuu niin pahasti, että se menee kuolioon ja amputaatio on ainoa vaihtoehto.
          Irjan oikea käsi puolestaan rusentuu pahasti, kun Irja lojuu nurmikolla aurinkoa ottamassa ja auto ajaa sen päälle. Amputaatio on jälleen ainoa vaihtoehto.
          Kädetön ja jalaton Irja päättää jatkaa elämäänsä taistellen kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Irja hankkii tietokoneen ja alkaa kirjoittaa elämäkertaansa. Kirjoittaminen sujuu hitaasti, koska Irja joutuu käyttämään näppäinten paineluun tikkua, joka hänellä on suussaan.
          Kirjan julkaisun jälkeen Irja rakastuu hurmaavaan mieheen. Irja kuvittelee, että mies rakastaa ja arvostaa häntä yli kaiken, mutta vielä mitä, mies onkin sarjamurhaaja, joka keräilee murhaavaan kokoelmaansa raajarikkoisia ihmisiä. Sarjamurhaaja leikkaa Irjalta pään irti. Nyt Irja on jalaton, kädetön ja kaiken lisäksi vielä päätön - ja kuollut.
          Irjan traagisen kuoleman jälkeen hänen kirjansa myyntiluvut nousevat pilviin. Tästä hyötyvät eniten Irjan vanhemmat, jotka ovat vuosikausien ajan laiminlyöneet Irjaa.
          Kuten huomaatte, Musta Irja -romaani edustaa puhdasveristä kurjuuskirjallisuutta, jossa kurjuus seuraa kurjuutta ja lopulta kaikki päättyy todella kurjasti.

Kalevalan väänsin muotoon Alevala.
Romaani: Alevala
Genre: chick-lit eli kanakirjallisuus
Juoni: shoppailuaddiktiosta kärsivä Anette päättää vaatealen jälkeen, ettei enää koskaan osta yhtään vaatetta alennusmyynneistä. Mutta pitääkö päätös, se selviää tässä 1450 sivuisessa tiiliskivikirjassa.

J.M.G. Clezion romaanin Harhaileva tähti muokkasin vuotoon Harhaileva täti
Kirja: Harhaileva täti
Genre: sosiaaliporno
Juoni: Alzheimeria sairastava täti Moonika lähtee keskellä yötä kodistaan harhailemaan kaupungille. Täti Moonika hiippailee kaupungilla yöpaita päällään ja papiljotit hiuksissaan. Poliisi ottaa hänet kiinni ja vie asemalle. Poliisit yrittävät saada harhailevan tädin nimen ja osoitteen selville, mutta huonoin tuloksin, koska täti Moonikan muistisairaus on jo edennyt niin pitkälle, ettei hän muista niitä. Paikalle kutsutaan sosiaalityötekijä, joka esiintyy pelastavana enkelinä. Myöhemmin sosiaalitantta kirjoittaa tämän kirjan puhtaasti rahastusmielessä ja voidakseen samalla kehua itseään ja markkinoida sosiaalialan palveluitaan.

Myöhempi lisäys:
Olin tietysti tarkoittanut ylläolevat ideat vitseiksi. Erityisesti halusin parodioida kurjuuskirjallisuutta viemällä sen täysin överiksi. Mielestäni tietty määrä kärsimystä ja kurjuutta on traagista, mutta jos kurjuus ylittää tietyn tason, se muuttuu epäuskottavaksi, naurettavaksi ja koomiseksi. Ainakin itse koen näin.

Mikä on totuus?

KIRJALLISUUS  ---  Riikka Pulkkinen: Totta (Otava, 2010)

Otsikko on harhaanjohtava. En tarjoile tässä tekstissäni totuuksia, vaan pelkästään tulkintoja. Valitsin otsikon puhtaasti raflaavuussyistä. Ajattelin tällä kertaa kirjoittaa kolmiosaisen tekstin, jossa kerron ensin oman mielipiteeni romaanista. Seuraavaksi katson, mitä muut bloggaajat ovat kirjasta kirjoittaneet ja esitän siitä jonkinlaisen koosteen. Lopuksi aion vielä tutustua kirjasta kirjoitettuun sanomalehtikritiikkiin ja kirjoitan siitäkin jotain.

Osa 1 - omat lukutunnelmat

Lyhyesti: en pitänyt kirjasta. Eniten häiriinnyin Pulkkisen kirjoitustyylistä, mikä on yllättävää, koska muistelen pitäneeni hänen Raja-romaanistaan. En tarkalleen tiedä, mikä kirjoitustyylissä mättää, koen sen monella tapaa ärsyttävänä: ylirunollisena, proosarunomaisena, abstraktina, teoreettisena, ulkokohtaisena, silppumaisena, sähkösanomatyylisenä. En edes löydä sopivia ilmaisuja, miten sitä kuvailisin. Ehkä syynä olivat liian lyhyet lauseet, ja-sanan toistuva poisjättäminen, ilmaisun pilkkominen ja samalla liian suurien asiakokonaisuuksien survominen yhteen lauseeseen tai virkeeseen. Paikoitellen ilmaisu tuntui epäsuomelta ja jotenkin substantiivitautiselta. Esimerkit olisivat varmasti paikallaan, mutta en yksinkertaisesti jaksa ruveta etsimään niitä (blogissahan voi aivan hyvin ilmoittaa, että emmä ny jaksa, kun taas muissa yhteyksissä tällainen flegmaattisuus ei oikein sovi).

Ehkä lukukokemukseni meni osittain pilalle myös siksi, että kirjasta oli kohistu etukäteen järjettömästi. Olin kuullut huhuja, miten Totta oli herättänyt kansainvälisillä kirjamessuilla sensaatiomaista huomiota ja sen käännösoikeuksista oli suorastaan taisteltu. Siksi tietysti odotin, että kohtaisin jotain nobeltasoista kirjallisuutta, joka räjäyttäisi pääni. Sen sijaan romaani tuntuikin tavalliselta. En ymmärtänyt, mikä romaanissa oli valtavan meuhkaamisen arvoista.

Osa 2 - muiden bloggaajien mielipiteitä kirjasta

Googlasin "riikka pulkkinen totta blogit" ja kirjoitan järjestyksessä googlaukseni tuloksista yhdeltä sivulta. Olin yllättänyt, että niinkin moni suhtautui romaaniin kielteisesti. Olin jälleen naiivisti kuvitellut, että lähes kaikki ylistäisivät romaania maasta taivaisiin ja että olisin melkein ainoa, joka siitä mäkättää. Taas erehdyin.

Blogissa Aamunkajon lukukokemukset Riikka Pulkkisen Totta-romaania kuvattiin koukuttavaksi, mutta sekavahkoksi. Blogissa Kirsin kirjanurkka romaania haukuttiin huumorin puutteesta, hitaasta käynnistymisestä, ärsyttävyydestä, liiallisesta akateemisuudesta ja siitä, että romaanin nimi on vaikeasti taivutettavissa. Harmittelin itsekin kirjan nimeä. Pitääkö se taivuttaa Todessa vai Tottassa? Molemmat kuulostavat omituisilta. Blogissa Nenä kirjassa romaania on luonnehdittu hienoksi ja vaikuttavaksi lukukokemukseksi, joka kuvaa surua ja menetystä koskettavaksi. Teksti on nokkelaa, mutta samalla siinä on jotain oudoksuttavaa.

Sinisen linnan kirjastossa on kiinnitetty huomiota Pulkkisen kielen liialliseen kauneuteen, mutta samalla kerrontaa on kuvattu taitavaksi ja monipuoliseksi. K-blogissa moititaan romaanin epäaitoa tunteiden kuvausta ja henkilöhahmojen laimeutta ja paperisuutta. Blogissa Luetut, lukemattomat kirjaa pidetään nopealukuisena, viihdyttävänä ja kielellisesti kauniina, mutta todetaan myös, että kielen loputon kauneus voi kääntyä myös itseä vastaan.

Sallan lukupäiväkirjassa oli myös kiinnitetty huomiota romaanin kielen liialliseen kauneuteen, kieli oli silotettu, kiillotettu ja säädyllistä. Bloggaaja pitää Pulkkista teknisesti hyvänä kirjoittajana, mutta joka ei kuitenkaan tarjoa tunnetason elämyksiä. Liialliseen kielelliseen kauneuteen on kiinnitetty huomiota myös blogeissa Lurun luvut ja Mari A.:n kirjablogi. Lurun mukaan romaanissa on ongelmana mm. yltiölyyrisyys ja estetisoimalla etäännyttäminen. Olen samaa mieltä.

Osa 3 - sanomalehtikritiikkiä

Sanomalehti Kalevan mukaan Riikka Pulkkisen romaani Totta ylittää odotukset. Kalevan mukaan romaani on herkkä, kaunis, ihailtava, koukuttava, koskettava, viihdyttävä ja älyllinen. Savon Sanomien mukaan Pulkkisen romaani on eteerinen, huoliteltu, yltäkylläinen, kaunis ja tarkoin aseteltu.

(saatan jatkaa sanomalehtikritiikkien tutkailun parissa vielä myöhemminkin, mutta en enää tänään; voisin lukea myös muutaman aikakauslehtikritiikin, jos energiaa riittää)(kyllä tää oli sen verran raskas postaus, että tuskinpa ryhdyn tällaiseen enää toista kertaa)

Heja Sverige! -lukuhaaste

(Sekundakuvaajan sekundakameralla ottama sekundakuva)

KIRJALLISUUS  ---  Mikael Strömberg: Inmurad (Frank, 2012)

Uskokaa tai älkää, mutta olen lukenut tämän romaanin ruotsiksi. Samalla tyrkytän muillekin lanseeraamaani lukuhaastetta, jonka olen nimennyt tahallisen hölmösti Heja Sverige! -lukuhaasteeksi. Haasteessa luetaan länsinaapurimme kirjallisuutta ruotsiksi tai suomeksi (tai valitsemallasi kielellä). Voi olla, että samantyylinen haaste on jo olemassa. En tiedä, koska en ole kahlannut kaikkia blogien lukuhaasteita läpi.

Mikael Strömbergin kauhuromaani Inmurad oli juoneltaan... hmmm... mielenkiintoinen. Blindö-saarella kulkee kirkon alla tunneleita, joihin paikalliset asukkaat ovat paenneet toisen maailmansodan aikana. Mutta samanaikaisesti tunneliverkosto on myös saatanallisten voimien asuinsija. Eli tunnelit muistuttavat helvettiä, jossa siivekkäät lintudemonit hyökkäävät tunneleihin eksyneiden ihmisten kimppuun. Linnut raatelevat ihmiset kuoliaaksi rangaistukseksi synneistä. Eli jotenkin tunnelit muistuttavat kristinuskon helvettiä. Eli suoraan sanottuna: en oikein saanut tolkkua kirjan ajatusmaailmasta. Jotenkin se liittyy pohjoiseen mytologiaan, mutta mihin, en tiedä.

Mutta mutta, asiahan olisi liian yksinkertainen jos tunnelit olivat "vain" helvetti. Ei, ne ovat myös aarteiden kätköpaikka. Kun asukkaat pakenivat sodanjylyä tunneleihin, he toivat omaisuutensa mukanaan säkeissä. Lähes kaikki kuolivat maan alla ja aarresäkit jäivät tunneleihin lojumaan. Vuosikymmenten kuluttua eräs rosvokopla saa vihiä maanalaisesta aarteesta. Ongelmana on vain se, miten tunneleihin pääsee, koska sisäänkäynti on muurattu umpeen.

Romaanin oudot käänteet alkavat tuntua vieläkin älyvapaimmilta kuin miltä ne tuntuivat lukiessani kirjaa. En jaksa kirjoittaa tällaista  hölynpölyä. Lisäksi kämpässäni on niin kuuma, että olen kai pökertymässä nestevajaukseen. Tai sitten kuumotukseni johtuu häpeästä, joka puolestaan johtuu tämän kirjan... hmmm... persoonallisuudesta ja lukuhaasteeni junttiudesta. Ei tästä nyt tule mitään, teksti jää torsoksi.

Myöhempi lisäys:
Tämä postaukseni saattaa olla kaikkien aikojen huonoin blogitekstini, mutta en halua poistaa sitä, koska mielestäni blogissa pitää olla tilaa hölmöilylle. Aikaisemmin pidin huonoimpana postauksenani Christina Aguilerasta kirjoittamaani pläjäystä, mutta kyllä tämä sekava jaarittelu on ehdoton pohjanoteeraus.