sunnuntai 12. maaliskuuta 2017

Huumori on vakava asia

Nyt jännittää ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kädet tärisee ja kylmenee, nieleksin tyhjää, oksettaa, sydän hakkaa, vaikea hengittää.

Aloitus?: Huumori on sekä iloinen että vakava asia. Aloitus?: Huumori on yksi psyykkeen puolustumekanismeista, jonka avulla ihminen voi pitää itsensä kanssa. Aloitus?: Tarvitsen huumoria, koska minulla on elämäni aikana ollut vaikeita masennus- ja ahdistusoireita, joihin on pahimmillaan liittynyt kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia. Kyllä, tämä on oikea aloitus. Ookoo, nyt se on sanottu. Se on nyt sanottu, ja nyt odotan sydämen sykkeen laskemista.

Olen jo pitkään halunnut sanoa yllä olevan asian. Se on vain ilmoitusluontoinen asia. Siinä ei ole mitään dramatiikkaa. Se on vain toteamus. Olen halunnut sanoa sen, mutta en ole löytänyt sopivaa asiayhteyttä. Mikä tahansa asiayhteys on banaali, niin myös tämä. Itsemurhasta puhuminen huumorin yhteydessä on naurettavaa. Toisaalta masennuksesta ja ahdistuksesta, kuolemantoiveista ja itsemurha-ajatuksista puhuminen kaikissa mahdollisissa yhteyksissä on tabu. Haluan rikkoa tämän tabun. Minua ärsyttää suunnattomasti ajatus, että lähes tulkoon mistä tahansa sairauksista ja sairauden oireista voi puhua mutta ei tästä. Ripulipaskasta voi puhua, jännetuppitulehduksesta voi puhua, välilevynpullistumasta voi puhua, sytostaattihoidosta voi puhua, luunmurtumista voi puhua. Tästä ei kuitenkaan voi puhua, ettei vain kukaan pelästy, ettei vain kukaan järkyty, ettei vain kukaan närkästy moraalisesti.

Jos sanon, että minulla on ollut kuolemantoiveita ja itsemurha-ajatuksia, se ei tarkoita sitä että olisin tappamassa itseäni. Ajatus ja toiminta ovat eri asioita. Ajatus ei automaattisesti johda toimintaan. Haluan kertoa, että olen myös tuntenut tai tietänyt tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat tehneet itsemurhan. Yksi näistä oli minulle vakava psyykkinen trauma. Yksi oli järkytys, mutta ei ehkä suoranainen trauma. Kaksi näistä tuntui pahalta, muttei suistanut minua raiteiltaan. Sen lisäksi olen tuntenut tai luullut tunteneeni neljä ihmistä, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa, tavalla tai toisella, enemmän tai vähemmän tosissaan. Itse en ole koskaan yrittänyt itsemurhaa.

Miten tämä liittyy huumoriin? Ainakin minun tapauksessani huumori on osa mielenterveydenhoitoani. Korostan: yksi osa mutta erittäin tärkeä osa. Jos jaksan nauraa, jaksan elää. Jos olen ollut riittävän masentunut, en ole ehkä enää pystynyt itkemään. Syy tähän: matala energiatasoni ei ole enää riittänyt itkemiseen.

Huumori ei loppujen lopuksi ole niin kaukana masennuksesta ja itsetuhoisuudesta kuin voisi kuvitella. Muutenhan ei olisi olemassa käsitettä "itkevä klovni". Yksi itkevistä klovneista on menestynyt brittikoomikko David Walliams, joka on kertonut kärsineensä masennuksesta ja yrittäneensä jopa hukuttaa itsensä.

Tämän vuoden Putous-ohjelmaa katsoessani olen kiinnittänyt huomiota sketsihahmojen ja sketsien vakaviin sivujuonteisiin. Ernest "Awesome" Lawsonin esittänyt Abdul Tuisku vaikuttaa pintapuolisesti vilkaistuna stupidolta bimbolta. Abdul osaa kuitenkin pakonomaisen kiittelynsä ja kiljahteluittensa ohella myös sivaltaa yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän on maininnut ainakin veritimantit, heimosodat ja heimoteurastukset, orjuuden, aseistetut vaalivalvojat ja lapsisotilaat. Finaalijaksossa Abdul otti kantaa maahanmuuttokriittisyyteen.

Timo Lavikaisen sketsihahmo Isä Nitro sohaisee myös erään erotetun papin ja parlamentaarikon edesottamuksiin. Samalla saavat kyytiä myös hurskaan ulkokuoren ja sisäisen tyhjyyden välinen ristiriita.

Oma suosikkini on Pilvi Hämäläisen esittämä Aino Inkeri Ankeinen. Hahmo on tajunnan räjäyttävästä negatiivisuudestaan huolimatta sympaattinen, hellyyttävä ja samaistuttava. Minua viehättää myös Aina Inkerin rehellisyys. Hahmo on rohkeasti oma kusipäinen itsensä, eikä rupea teeskentelemään olevansa susi lampaan vaatteissa. Minusta se on hyvä. Suteen suden vaatteissa voi luottaa, suteen lampaan vaatteissa ei koskaan. Aina Inkerin kohdalla voi yllättyä iloisesti mutta ei koskaan pettyä karvaasti, koska toinen osapuoli on jo valmiiksi varautunut pahimpaan.

Lehtitietojen mukaan Pilvi Hämäläinen on hyödyntänyt hahmon luomisessa sekä itseään että äitiään ja mummoaan! Suorastaan ilahduin ja hykertelin onnesta, kun luin että näyttelijälle tyypillinen ensireaktio kaikkeen on negatiivinen. Sama täällä. Ensin pitää käsitellä kaikki mahdolliset viat, virheet, kauhuskenaariot ja katastrofikuvitelmat ja pirut seinillä ja vasta sitten miettiä, onko mitään onnistumisen mahdollisuuksia missään. Valoa voi nähdä vasta kun on tutkinut pimeän kaikki nurkat.

Vielä huumorin vakavasta pohjavirrasta: uskon että huumorin keinoin voi käsitellä ja opetella hyväksymään erilaisia puolia itsessään. Kaikissa sketsihahmoissa on yleensä vain yksi luonteenpiirre tai ominaisuus tavallaan tiivistettynä ja suurennuslasin alle laitettuna. Aikaisemmista kausista muistan esimerkiksi seuraavat tiivistymät: Ymmi Hinaajan taukoamaton hölötys, Munamiehen viaton rivous,  Leena Hefnerin os. Herppeenluoman hirrrvee humala, Pastorin Luttisen sananmuunnoksiin piilotettu irstaus, hevimuusikko-Sikiön vetämätön saamattomuus, Martti Alasen(?) esiintymispelko, Kotkan ruusun liikuntarajoitteisuus, "mestarimuusikon" musiikkirajoittuneisuus, Matti Pikkuvanhasen lapsellinen pikkuvanhuus ja Liitto-oravan porilaisvaikutteinen(?) vittuilukulttuuri.

Tämän vuoden Putouksessa tykkäsin myös Trump-sketseistä. Niissä jos missä näkyy, kuinka huumorin keinoin voi ottaa kantaa vakaviin, ajankohtaisiin poliittisiin ilmiöihin. Oletan että sketseissä näkyy ohjaaja Joonas Nordmanin käsiala. Kiitokset niistä ja Putouksesta kokonaisuudessaan. Upea kausi.

Ei helvetti, jännitys palasi. Uskallanko julkaista tätä. Pakko uskaltaa.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Amerikkalaisia unelmia ja painajaisia

(Kuvat sivulta Finnkino, elokuvasta La La Land)
ELOKUVA  ---  La La Land (2016)

Genre: komedia, draama, romantiikka, musikaali
Ohjaaja: Damien Chazelle
Pääosissa: Emma Stone, Ryan Gosling, Rosemarie DeWitt, J.K. Simmons, John Legend, Finn Wittrock

Epämusikaalisuudestani tai epämusikaalisuuskompleksistani huolimatta olen yllättävän kova musikaalifani. Olen ostanut dvd:nä musikaalielokuvat Chigaco, Evita, The Rocky Horror Picture Show, Sweeney Todd - Fleet Streetin paholaisparturi, Moulin Rouge ja Ihmemaa Oz. Lisäksi haluaisin ostaa dvd:nä Oopperan kummituksen, joka minulla on vain cd:nä ja Producers-musikaalin, joka on uusi ja parempi versio alkuperäismusikaalista Kevät koittaa Hitlerille. Muistan myös nähneeni musikaalit Hair, West Side Story ja Singing in the Rain. Valitettavasti olen nähnyt myös sietämättömän tekopirteän musikaalin Sound of Music, jossa rallattelee laulava Trappin perhe. Joku irvileuka voisikin tehdä siitä ivamukaelman Laulava Trumpin perhe! Sen nimenä voisi olla vaikkapa Sound of Cash. Suomalaisista teatterimusikaaleista lähtemättömän vaikutuksen teki Homo! - Outojen ooppera. Sen sijaan en muista, onko Lapualaisooppera myös musikaali vai mikä.

Kun leffateatterissa katsoin ja kuuntelin La La Landia, päässäni pyöri rinnakkaiskeloja ylläolevista musikaaleista. Etsin eroja ja yhtäläisyyksiä.Yritin hahmottaa, mihin kohtaan La La Land sijoittuu musikaalien jatkumossa. Romanttisuudessaan ja visuaalisessa valoisuudessaan La La Land ei muistuta ainakaan tummasävyistä ja syntisen paheellista Chigacoa, perversioita pursuavaa Rocky Horroria, ei uhkaavan eroottista Oopperan kummitusta eikä hurmaavan murhaavaa Sweeney Toddia, jossa yläkerran parturin asiakkaiden ruumiit päätyvät alakerran kahvilan lihapiiraiden aineksiksi! Näppärä liikeidea materiaalikustannusten minimoimiseksi. La La Land ei myöskään ilkeile millekään taholle, joten se ei muistuta satiirista Produceria. Ehkä La La Land "keskustelee" tai "siteeraa" huonosti muistamieni musikaalien kanssa, kuten West Side Story tai Singing in the Rain tai britti(?)musikaali My Fair Lady. Enpä osaa sanoa, mutta minua kiinnostaa kuvio, että mikään taideteos ei synny tyhjiössä, vaan teokset ovat aina dialogissa edeltävien teosten kanssa.

Minun tulkintani mukaan La La Land kertoo unelmista, haaveista, yrittämisestä ja epäonnistumisesta, taistelusta - ja onnistumisesta. Se paljastaa, kuinka vaikeaa on pitää kiinni omasta minuudesta ja syvimmistä haaveistaan, ja kuinka helppoa on lannistua ja luovuttaa. Mia (Emma Stone) tavoittelee unelmaansa menestyvänä näyttelijänä ja käsikirjoittajana. Mia ravaa kymmenissä tai sadoissa koekuvauksissa ja kokee useita hylkäyksiä ja pettymyksiä. Hän on vähällä luovuttaa ennen lopullista läpimurtoa. Toinen pääosan esittäjä Sebastian (Ryan Kipling) haluaa soittaa oman linjansa taidejazzia kaupallisen viihdejazzin sijaan. Houkutus antaa periksi helpolle rahalle ja samalla taiteellisille kompromisseille on suuri. Sebastian myykin sielunsa ainakin väliaikaisesti liittyessään peruspoppia soittavaan kiertuebändiin. Lopulta hän kampeaa itsensä takaisin ja perustaa jazzravintolan. Eli lopulta molemmat onnistuvat toteuttamaan unelmansa "vaikeuksista voittoon" -kaavan mukaisesti.

Pidin leffassa siitä, että Enkelten kaupunki sisältää muutakin kuin glamouria ja glitteriä. Mia ja Sebastian asuvat kolkoissa ja halvasti sisustetuissa kämpissä ennen menestymistään. Mieleen jäi myös kohtaus, jossa pari kävelee sivukujalla, jossa asvaltti on halkeillut ja katua reunustavat jätesäiliöt. Muutoinkin Los Angelesista näytetetään muutakin kuin turistien hehkuttamia kohteita.

Elokuvan kerronnalliset ratkaisut hämmensivät minua paikoitelleen. Elokuva näytti etenevän vuodenajoittain, ainakin välitekstien mukaan, mukaan pukeutumis- ja musiikkityylien vaihtuminen viittasi mielestäni pikemminkin vuosikymmenten vaihtumiseen. Aivan kuin alussa olisi oltu 50-luvulla, sieltä harpattu 80-luvun diskohitteihin ja lopussa siirrytty nykyajan älylaitteiden täyttämään arkeen. En ole tästä varma, koska olen nähnyt leffan vain kerran enkä ole lukenut siitä oikein mitään.

Pidin musikista ja toistuvasta teemasta (epäauditiivisena ihmisenä en onnistu palauttamaan sitä mieleeni, kun visuaalisuuden palauttaminen mieleen on minulle helppoa). Tanssikohtaukset sisälsivät niin valssia kuin steppiäkin sekä myös jonkinlaista slow motionia (hidastettu liike) ja frozen posea (jähmettynyt poseeraus). Leffassa hieman häiritsi, ettei tanssikohtauksia ollut tämän enempää. Elokuva hapuili draaman ja musikaalin välillä.

La La Landia katsoessani mieleeni palautui myös aivan päinvastainen Hollywood-kuvaus, nimittäin David Lynchin synkkä ja pelottava Hollywood-painajainen Mullholland Drive. Elokuvassa unelmien kaupunkiin saapuva nuori nainen menettää vähitellen järkensä. Hänen todellisuudentajunsa hämärtyy, kulissit ja lavasteet sekoittuvat todellisen elämän tilanteiden kanssa. Nainen ei enää tiedä, mikä on totta ja mikä on kuviteltua. Kirjallisuudessa samankaltainen asetelma vallitsee esimerkiksi Brett Easton Ellisin romaanissa Glamorama (en ole lukenut, olen vain kuullut).

Henkilökohtaisesti minua kiinnostaa unelmat ja niiden kääntöpuolet, painajaiset. Amerikkalaisen unelman varjopuolia esittelee nerokkaasti tv-sarja American Horror Story. Dvd-ihmisenä olen hankkinut sarjasta tuotantokaudet: Murder House, Asylum (mielisairaala), Coven (noitapiiri), Freak show ja Hotel. Sarja on ensijaisesti draamaa, kauhua mutta myös fantasiaa, scifiä ja jopa mustaa huumoria. Halutessaan siitä voi kuitenkin kaivella myös yhteiskunnallista sanomaa. Todellista kauhua sarjassa eivät edusta niinkään yliluonnolliset tapahtumat, vaan pikemminkin reaalitodellisuus, kuten esimerkiksi rotusorto, sarjamurhaajat, naisiin kohdistuva väheksyntä, kyvyttömyys suvaita erilaisuutta jne. En kuitenkaan suosittele sarjaa kenellekään, koska en koskaan suosittele yhtään mitään kenellekään.

PS. Ilokseni huomasin eilen, että Suomeen tulee suoraan Lontoosta koomisuuteen ja fantasiaan painottuva "kissamusikaali" Cats. Fandabidosiou!

(tavoitteenani olisi vielä lisätä linkit muihin blogeihin, mutta ei tässä nyt missään jäniksen selässä olla, joten ei ryvetä hötkyilemään)(lisäys viikon kuluttua: näköjään en ole "jaksanut" lisätä linkkejä eli käytännössä en ole halunnut eikä minun ole myöskään pakko lisätä niitä, koska bloggaus on vapaaehtoisuuteen perustuva harrastus, jossa bloggaaja voi itse valita omat ratkaisunsa)

maanantai 23. tammikuuta 2017

Vaikea näyttely

Eilen päättyi japanilaisen "täplätaiteilijan" Yayoi Kusaman taidenäyttely In Infinity (Äärettömyydessä) HAM-museossa Helsingin. Olen ollut aikeissa kirjoittaa näyttelystä jo viime syksystä alkaen, mutta. Miten olenkaan halunnut pitää Kusaman taiteesta, mutta.

87-vuotiasta Kusamaa on luonnehdittu käsitetaiteilijaksi, minimalistiksi, surrealistiksi, pop-taiteilijaksi ja feministitaiteilijaksi. Hänen 60 vuotta jatkunut tuotantonsa kattaa niin maalauksia, piirrukstuksia, veistoksia, videoita, tilallisia installaatioita, performansseja kuin yhteistyötä muodin ja designin kanssa.

Kusaman taiteen lähtökohtana on sisäinen todellisuus, hallusinaatiot, pelot ja pakkomielteet. Taiteilijan aistiharhat alkoivat jo lapsena. Hän näki ihmiskasvoisia kukkia ja kuuli niiden puhetta. Kurpitsatkin puhuivat hänelle, maisemat täyttyivät täplistä ja kivet vyöryivät hänen päälleen. Myöhemmin Kusama alkoi kärsiä myös paniikkikohtauksista.

Kusama asuu tokiolaisessa mielisairaalassa omasta valinnastaan. Mielisairaalasta taitelija lähtee päivittäin ateljeeseensa, jossa hän maalaa vimmatusti. Yhtenä syynä pakonomaiselle taiteen tekemiselle on halu pitää hallusinaatiot loitolla.


Näin syksyllä Teema-kanavan Kusama-dokkarin. Kiinnostuin taiteilijasta ja aloin arvostaa häntä. Syynä lähinnä yhdistelmä vaikeat mielenterveysongelmat ja toimintakyvyn säilyttäminen siitä huolimatta. Plus rehellisyys ja avoimuus. Plus rohkeus ja omaperäisyys. Plus kuuluisuus ja kansainvälisen maineen saavuttaminen. Plus se että Kusama on nainen miesten jyräämässä taidemaailmassa.

Mutta. Vitkuttelin pitkään viime syksynä ennen kuin menin näyttelyyn. En voinut sille mitään, että pallokuvioista minulle tuli mieleen sairastamani vyöruusun rakkulat ja vesikellot. Iski pahoinvointisuus ja kuvotus. Hermosäryt melkein pamahtivat päälle. Vyötärön kohdalla nipisteli.


 Kun vihdoin pääsin näyttelyyn, oloni ei helpottunut. Loputtomiin jatkuvat pallot ällöttivät. Palloja ja pisteitä tauluissa, pallohuoneita, palloilla kuvioituja huonekaluja. Hienosti sanottuna Kusaman taiteen teemoja ovat äärettömyys, toisto ja halu sulautua maisemaan. Olkoon. Pahaa teki.

Pahempaa oli luvassa. Syöpäkasvaimien näköisiä "pehmofalloksia" kasvaa alastoman naisen iholla. Soutuvene on täytetty epämuodostuneilla, sojottavilla falloksilla. Tikapuiden askelmilla törröttää falloksia. Puiden oksilla kasvaa falloksia. Huoneessa on tilateos, jossa "fallospelto" jatkuu äärettömiin. Sinne en edes mennyt. Fallokset levittäytyvät myös tauluissa. Ymmärrän täysin, että pakkomielteisissä fallosteoksissa on lähtökohtana Kusaman henkilökohtaiset fobiat ja mahdollisesti traumat, mutta kuitenkin.

Värikylläisistä maalauksista sentään pidin. Olisin halunnut pitää kaikista teoksista. En vain pystynyt. Anteeksi rajoittuneisuuteni.

Yayoi Kusaman taiteesta on kirjoittanut myös ainakin Hurmioitunut

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Ajattelemisen aihetta


Piero Ferrucci
Ystävällisyys. Hyväntahtoisuuden voima
Alkuteos: The Power of Kindness: The Unexpected Benefits of Leading a Compassionate Life
Suomentaja: Lauri Porceddu
Viisas elämä, 2016

Koska en osaa elää, olen ruvennut lukemaan elämäntaito-oppaita. Koska haluan ymmärtää paremmin "minää" ja "sinää", häntä ja heitä ja näiden kohtaamisia, olen alkanut lukea myös psykologiaa. Tämä kirja sisältää molempia. Tiivistän Piero Ferruccin kirjan sanoman tähän yhteen sitaattiin:

"Suuri englantilainen kirjailija Aldous Huxley oli uraauurtava ihmisen potentiaalin kehittämiseen tähtäävien filosofioiden ja menetelmien tutkija. Hän oli perehtynyt niinkin erilaisiin lähestymistapoihin kuin vedantaan, tajuntaa laajentaviin aineisiin, kehotyöskentelyyn, meditaatioon, hypnoottiseen transsiin ja zeniin. Elämänsä loppupuolella pitämässään esitelmässä hän totesi: Minulta kysytään usein, mikä elämän muuttamisen menetelmä on kaikkein vaikuttavin. On vähän noloa vuosikausia jatkuneiden tutkimusten ja kokeiluiden jälkeen sanoa, että paras vastaus on: ole vain vähän ystävällisempi."

Vain vähän ystävällisempi! Ei luulisi olevan mission impossible, edes minulle. Tässä olisi projektia tälle vuodelle. Uudenvuodenlupauksia en tee koskaan. Sen sijaan voin tehdä uudenvuodenyrityksen (jos sallitte kapulakielisen ilmaisuni).

Psykologian alalta olen lukenut mm. aikaisemmin mainitsemani ruotsalaisen Linus Jonkmanin Introvertit. Työpaikan hiljaisen vallankumous -kirjan sekä yhdysvaltalaisen Susan Cainin Hiljaiset. Introverttien manifesti. Cainin kirjan olen jo palauttanut kirjastoon. Harkitsin sitaateeraamista kohdasta, jossa puhuttiin kylmäverisyydestä ja sen kirjaimellisesta merkitystä. Onneksi oivalsin, että eipä taida olla hyvä idea, koska lyhyessä sitaatissa väärinkäsitysten riski kasvaa räjähdysmäisesti.

Sen sijaan siteeraan omistamaani Linus Jonkmanin kirjaa:

"Introversio ei ole elämäntapa eikä valinta, ei liioin muotioikku tai alakulttuuri. Introversio on biologinen, DNA:han koodattu ominaisuus."

Siinäpä myös ajattelemisen aihetta. Enpä vain tiedä, uskallanko ja haluanko jatkossa kirjoittaa blogissani mitään psykologiaan liittyvää. Aikaisempina vuosikymmeninä räjähdysherkkiä keskustelunaiheita olivat uskonto, politiikka ja seksi. Nykyään herneet vedetään nopeasti nenään, kun keskustelu kääntyy elämäntapoihin, ruokavalioon, terveyteen ja terveellisyyteen tai psykologiaan. Tästähän minulle on "siunaantunut" rutkasti omakohtaista kokemusta. Tästä myös muut ovat päässeet "nauttimaan".

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Runohaaste: Edith Södergranista - tunteella

Edith Södergran: Runoja 
WSOY 1999
Suomentanut: Uuno Kailas

Osallistun Ompun lanseeraamaan runohaasteeseen Viini lasissa kuin veistos (#runo100). Omppu kysyi blogitekstissään, pitääkö runoja ymmärtää. Sitä olen itsekin pähkäillyt. Pitääkö runoja lukea analyyttisesti vai saako niitä lukea pelkästään tunteella ja elämyksellisesti? Tässä tekstissäni käyn läpi runojen Neidon kuolema (Syyskuun lyyra, 1918, alkuteos Septemberlyran, 1918) herättämiä tunnereaktioitani. Mielelläni siteeraisin runon kokonaisuudessaan, mutta taitaa mennä tekijänoikeusrikkomusten puolelle. Antaa olla.

Ihailu:
Runon selkeys ja kirkkaus.

Ahneus:
Antakaa minulle "pienet punaiset raakunkuoret". Antakaa minulle "herttuan keittiön kiiltävät veitset". Antakaa minulle "kieloniitty, johon hänen kenkänsä oli jäänyt viime yönä". Antakaa minulle metsä, jossa "hänen ruumiinsa lepäsi". Haluan nähdä "syksyn kellastuneet kentät". Haluan nähdä "sen ihanan neidon", jonka "sielu ei erehtynyt koskaan". Antakaa minun nähdä, kun neito kävelee metsässä, kun hän tanssii, kun hän kuolee.

Uteliaisuus:
Miksi minulle ei kerrota, kuka kuka neito on? Onko hän kuninkaallinen? Onko hän sadun henkilö? Mihin hän kuoli? Miksi hän tanssi metsässä? Vainosiko joku häntä? Halusiko joku tappaa hänet? Liittyykö tähän "herttuan veitset" tai "miesten joukko, lasien luota"? Mitä ovat "pienet punaiset raakunkuoret"? Mikä on raakku? Onko se joku lintu? Ovatko ne simpukoita? Minkälainen tarina tästä kaikesta rakentuu? Murhamysteeri vai äkkikuolema vai jotain muuta?

Ärtymys:
No niin, näinhän siinä kävi. En ymmärrä. Mutta toisaalta, en edes halua ymmärtää. En halua tietää. Mysteeri kiehtoo enemmän kuin lopullinen totuus. Mutta pitäisi ymmärtää, pitäisi selittää. Pitäisi analysoida. Analysoi. Analyysi on väkivaltaa. Analyysi on runon sisälle porautumista. Se on poraamista, raastamista, repimistä. Se on lääppimistä, sorkkimista, tökkimistä. Analyysi on irrottamista, purkamista, niputtamista. Se on vastenmielistä. Se on kaivertamista, nakertamista, syövyttämistä. Se on runon lumouksen tukahduttamista kuoliaaksi. Se on polttomurha, happoisku, puukotus, kuristaminen, nylkeminen, hukuttaminen ja jäädyttäminen.

Raivo:
En halua analysoida. En HALUA ymmärtää. EN HALUA TIETÄÄ. Mihin tarvitsen tietoa?  Haluan tuntea. Haluan hengittää. Haluan NÄHDÄ runon maiseman. Haluan haistaa, maistaa, kuulla ja tuntea. Haluan sukeltaa siihen, haluan uppoutua siihen. EN HALUA SELITYKSIÄ. Jos neito kuollut, neito on kuollut. Eikö tätä voi jättää tähän. Miksi pitää loputtomasti vatvoa? EN. HALUA. TIETÄÄ. ENEMPÄÄ.

Turhautuminen:
Analysoi: ISBN 951-0-03491-6. Analysoi: Werner Söderström Osakeyhtiö Porvoo-Helsinki-Juva.

Häpeä:
Eihän näin huonoa tekstiä voi julkaista missään muualla kuin blogissa. Jos peruskoulussa kirjoittaisi tällaisen tekstin, arvosanaksi tulisi 4-. Jos tätä tekstiä tarjoaisi lehteen, sitä ei julkaistaisi. Jos tämän lukisi ääneen esitelmänä, tälle naurettaisiin.

Viha:
 Mutta tämä on minun tapani lukea runoja. Jos ei kelpaa, olkoon kelpaamatta sitten.

Omistushalu:
Neidon kuolema on minun runoni. Tarkennus: runon herättämät mielikuvat ovat MINUN mielikuviani.

Epäily:
En edes tiedä, ketä vastaan tässä taistelen. Näkymättömiä vihollisia? Mistä nämä äänet ovat tulleet kaikumaan päähäni? Miksi en saa niitä vaikenemaan? Kenelle minä tässä oikein todistelen? Kukaan ei ole kuulemassa. Ketään ei edes kiinnosta. Miksi en vain lue runoa kuin mitä tahansa tekstiä? Miksi yhden runon aikana pitää käydä läpi näin valtava tunneskaala? Miksi ei vain lue? Miksi runon lukemisesta pitää tehdä näin vaikeaa? Miksei runon lukemisesta voisi tehdä yhtä yksinkertaista kuin vaikkapa omenan syömisestä. Jos syö omenan, syö.

torstai 5. tammikuuta 2017

Peruspessimisti ei pettynyt...

... vaan yllättyi iloisesti, koska museokortti tuli!!! Kolme huutomerkkiä kuvastaa innostuneisuuteni tasoa. Museokortin toimitusaika oli kuin olikin luvatun rajoissa eli 1-3 viikkoa. Kortti on iloisen keltainen, raikas ja moderni. Onneksi suunnittelutiimissä on oivallettu, että museoihin stereotyyppisestä liittyvästä mielikuvasta eli harmaudesta ja pölyisyydestä voi luopua!!!

Perusparanoidina en halua esitellä museokorttiani kokonaisuudessaan, vaan annan kirjekuoren ikkunaluukun rajata pois asiakasnumeroni (ties mihin rikollisiin tarkoituksiin sitäkin voisi käyttää?!?) ja koko nimeni (ties mihin oikeudellisiin seuraumuksiin sekin johtaisi???).

(museokortti on oma ostos, en ole korruptoitunut)

tiistai 3. tammikuuta 2017

Huomioita Sahlbergin kirjasta


Asko Sahlberg: Irinan kuolemat (Like, 2015)

Mitä enemmän pidän kirjasta, sitä enemmän kirjoittaminen jännittää. Nyt jännittää todella paljon. Jos olen pitänyt kirjasta "liikaa", en aina ole pystynyt kirjoittamaan ollenkaan. Näin kävi esimerkiksi Joyce Carol Oatesin Blonden kohdalla.

(tauko jonka aikana kuuntelen tietokoneen huminaa; sormet kylmenee, mutta ihoa ei enää kihelmöi eikä mahaa väännä)

Kielellisestä ilmaisusta:
Sahlbergin kielessä koko todellisuus on personoitu tai elollistettu: aika, luonnonilmiöt, kaupungit, talot, maisemat, maat, historiankulku jne.
Päivät ja yöt tuntevat kuin ihmiset: päivät ikävöivät öitä, ne roikkuvat öiden välissä harmaina ja haluttomina; yö kääntää nurin pehmeän ihonsa ja sen kääntöpuoli paljastuu jääkylmiä piikkejä kasvavaksi vuodaksi; yö kiertyy äänien ympärille; yöt ja päivät lävistävät toisiaan
Valo ja äänet ovat eläviä olentoja: hiljaisuus ryömii pimeästä; valo läähättää; laulu imeytyy kirjaston seiniin, lakoaa nurkkiin
Talot muistuttavat ihmisiä: talo on ryppyinen ja vaivainen, talon suolet kurnivat, hampaat narskuvat, talo räpsyttelee vettyneitä silmäluomiaan niin että ikkunaruudut helisevät; talo on niin uupunut että se painuu hitaasti vinoon; talon seinät huokailevat jäisiä huokauksiaan 
Talot ovat suhteessa metsän ja peltojen kanssa: yöllä läheinen metsä ryömii vielä lähemmäs; puiden oksat ojentautuvat hapuilemaan talon seiniä; juuret työntyvät eteenpäin sokeasti ja ahnaasti; ne pääsevät ullakolle ja alkavat tavoitella kattoa; ne syövät hitaasti seiniä, imevät sitä itseensä 
Maisemat elävät: pellot hytisevät veden kylmyydestä; maisemat tuijottavat pimeinä ja hiljaisina; puut kääntävät selkänsä ja seisovat vaiti; mustien pilvien kasvoille on jäänyt sota ja kun ne alkavat sylkeä vettä, siihen on sekoittunut verta
Pommitettu kaupunki on kuin kuoleva eläin: kaupungin ruhossa on reikiä, sen raajoista vuotaa verta
Pommikoneet ovat isoja lintuja, jotka tiputtavat taivaalta mustia munia 
Junat ovat isoja eläimiä, jotka ryömivät ja huohottavat
Luonnollisesti myös ihmisen psyykkiset tilat on personoitu: unet odottavat pimeässä
Myös kokonainen valtakunta voi syntyä, elää ja kuolla: Suomi on kuollut
(sitaateissa aikamuotoja muutettu, sitatteja poimittu sieltä täältä, puolipisteet eivät ole alkuperäisessä tekstissä)

Huumaannuin myös tavasta, jolla Sahlberg kuvaa elävää historiaa, havaintoja ja muistia, tunteita, kokemuksia ja traumoja.

Tämän enempää en pysty tai halua kirjoittaa. Koen, että liiallinen "lässytykseni" pilaa kirjan. Blogitekstini on parempi jättää torsoksi.

(tauko jonka kuuntelen jälleen tietokoneen huminaa; olen tyhjentynyt ja typertynyt)(lisään linkit jonain muuna päivänä)