maanantai 14. elokuuta 2017

Elokuvasta Naked Lunch

(kuvat sivulta: IMDb)
Alkuun pakonomainen selvennys: En käytä huumeita. En ole edes kokeillut mitään huumeita. En suosittele huumeidenkäyttöä kenellekään. Epäselvyyksien välttämiseksi koin velvollisuudekseni mainita nämä päivänselvät asiat. (Jännä juttu, ettei kukaan dekkareista kirjoittava bloggaaja erikseen totea, että ei ole itse murhaaja eikä suosittele murhaamista kenellekään!)

Huumehuuruinen Naked Lunch (1991) -elokuva pohjautuu beatnik-kirjailijan William S. Burroughsin samannimiseen romaaniin. En ole lukenut alkuperäisromaania (1959), joten en osaa arvioida, kuinka uskollisesti David Cronenbergin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva myötäilee romaania.

Elokuvan päähenkilönä on tuholaistorjujana leipänsä ansaitseva Bill Lee (Peter Weller). Vapaa-aikanaan hän kirjoittaa fiktiota ja hengailee kahvilassa kulturellien kavereidensa kanssa. Hän asuu New Yorkissa kelmeässä kämpässä, jossa tapetit repeilevät ja torakat lymyilevät nurkissa. Naisystävä Joan (Judy Davis) on addiktoitunut tuholaismyrkkyyn. Billin työpaikka on vaarassa, koska Joan kavereineen rohmuaa myrkkyä omaan huumauskäyttöönsä. Joan mainostaa trippiään ilmaisulla literary high: piikittäjä voi kuvitella olevansa kuin Kafkan novellista napattu ötökkä.



Bill ampuu naisystäväänsä vahingossa otsaan heidän viikoittaisessa William Tell -rituaalissa. Tapaturmasta järkyttyneenä Bill pakenee New Yorkista Marokkoon ja piiloutuu Casablancan huumeluoliin - vai kuvitteleeko hän kaiken? On epäselvää, lojuuko hän todellisuudessa kaiken aikaa New Yorkissa kerrostalon törkyisellä sisäpihalla. Kutsutaanko hänet poliisikuulusteluun syytettynä huumeiden hallussapidosta - vai onko sekin hallusinaatio? Vieroittaakseen itsensä huumeista hän menee puoskarilääkäri Benwayn vastaanotolle - vai onko Benwaytä edes olemassa ja myykö hän todella brasilialaisista tuhatjalkaisista valmistettua huumausainetta?

Värvääkö Interzone-yhdistys Billin todellakin palvelukseensa kirjoittamaan Clark Nova -kirjoituskoneella jotain hämärää raporttia Janen murhasta, mikä muistuttaa kummasti tunnustusta? Vai vääristääkö miehen todellisuudentajua syyllisyydentunteet, pelot ja moninaisten huumaavien aineiden sekakäyttö (pyretrum, hasis, alkoholi)? Syyllisyydentunteesta kumpuaa harhakuvitelma naisesta, joka näyttää erehdyttävästi kuolleelta naisystävältä

Elokuva jättää paljon kysymysmerkkejä. Mikä on Black Meat Market? Onko se eksoottisten eläinten lihakauppa vai peiteilmaisu hasis-rikollisliigalle? Onko mustanpuhuva nainen, Fadela, viaton palvelijatar vai noituutta harjoittava ihmishirviö, joka piilottaa salakuuntelulaitteita kukkaruukkuihin ja suunnittelee myrkyttämistä?

Joissain asioissa sentään pääsee selvyyteen. Joan ei ole Interzonen palkkaama agentti, epänainen tai humanoidimainen epäihminen eikä tuhatjalkainen, vaikka siivekkääksi koppakuoriaiseksi muuttunut puhuva Clark Nova -kirjoituskone niin väittääkin. Varmaa on myös, että Clark Nova -kirjoituskone ei pure eikä revi rikki Martinelli-kirjoituskonetta eivätkä kirjoituskoneet kilju kuolinkorinoissaan. Eikä arabialaisella näppäimistöllä varustetusta Mujaheddin-kirjoituskoneen keskeltä paljastu elävää, sykkivää kudosta.


Elokuvassa liu'utaan ovelasti todellisuudesta epätodellisuuteen. Harhakuvitelmat ja hallusinaatiot lisääntyvät asteittain. Ainakaan minä en pystynyt katsojana erottamaan, milloin alkaa epätosi ja mikä on vielä ollut totta. (Tosin fiktion kohdalla tuntuu hölmöltä puhua "todesta", koska fiktiohan on lähtökohtaisesti kuvitteellista eli tavallaan "valhetta").

Jos elokuvakerrontaa vertaa romaanikerrontaa, on romaani siinä mielessä "helppo", että lukija pystyy osoittamaan, kuka huijaa ja missä. Kertoja tai romaanihenkilö on epäluotettava, jos on hullu, tietämätön tai moraalisesti kieroutunut. Elokuvasta kertoja yleensä puuttuu. Katsoja ei tiedä, kenen näkökulmasta on kyse. Siksi ei voi osoittaa "syyllistä": tämä valehtelee, tuo liioittelee ja vääristelee.

Henkilökohtaisesti minua kiehtoo tämäntyyppinen epäselvä kerronta, jossa toden ja kuvitellun rajat hämärtyvät. Katsojana voin pinnistellä ja kelata eri vaihtoehtoja. Vastaavantyyppinen kerronta vallitsee paranoidia skitsofreniaa kuvaavassa elokuvassa Kaunis mieli. Päähenkilö on matemaattisesti lahjakas taloustieteilijä John Nash. Hän luisuu vähitellen pelottavan uskottaviin harhamaailmoihin. Katsojaa hämätään nerokkaasti. Kauhea totuus paljastuu vasta myöhemmin.

Jonkin verran huumeaiheisia elokuvia olen tullut katsoneeksi eri genreistä. Naked Lunch on luokiteltu genreihin draama ja sci-fi. Myös fantasialuokitus sopisi puolestani. Sen sijaan Terry Gilliamin ohjaama Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1998) on ehdottomasti komedia. Gonzo-journalismin isä, Hunter S. Thompson, käyttää kaikkia mahdollisia huumeita (mm. meskaliini, lsd), mutta ei anna sen häiritä työtään toimittajana. Thompsonin mielestä tolkuton huumeidenkäyttö ja luotettava tiedonvälitys eivät ole mitenkään ristiriidassa keskenään. 

Kaikkein kreiseimmässä kohtauksessa Thompson on mennyt huumehörhökaverinsa kanssa hotellissa järjestettävään konferenssiin kuokkavieraina. Paikan päällä selviää, että konferenssi on poliisin järjestämä huumevastainen tilaisuus. Kavereilla on mukanaan matkalaukku, joka on ahdettu täyteen huumeita!

Huume-elokuvista Uli Edelin ohjaama Christiane F (1981) on tragedia. Saksalainen teinityttö kokeilee poikaystävänsä yllyttämänä heroiinia ja jää sille tielle. Kohta tyttö vajoaa rautatieaseman lähettyvillä norkoilevaksi katuhuoraksi. Samoissa maisemissa poikaystävä kaupittelee itseään miehille. Tahtia ei hidasta edes huumekaverin kuolleen, sinertyneen ruumiin näkeminen. Sisaren traaginen kohtalo sentään pysähdyttää.

Aikoinaan olen nähnyt myös brittiläisen Trainspotting-leffan. Kai se oli draamaa. Tai kauhua. Tai fantasiaa. Tai inhorealismia. Leffassa oli myös komediallisia aineksia. Ainakin kohtauksessa, jossa huumetrippi alkaa vessanpöntön huuhteluveden pyörteiden näkemisestä. Mutta ei kohtauksessa, jossa sisäkatolla konttaava kuollut vauva kääntää päätään 360 astetta.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Valheiden verkosto

(kuvat sivulta: Finnkino)
Eteläkorealaisen Park Chan-woon ohjaaman japanilais-korealaisen The Handmaiden-elokuvan kohtauksista monet syöpyivät muistiini: Kimonoon pukeutunut japanilaisnainen istuu lattialla jäykässä asennossa askeettisesti sisustetussa huoneessa. Naisen kasvot on maalattu vitivalkoisiksi ja musta tukka on kasattu pään päälle valtavaksi nutturaksi. Kimonon hihat levittäytyvät lattialle asetelman muodossa. Nainen lukee vienolla äänellä vertauskuvauksellista eroottista kirjallisuutta "jadeportista". Himokkaan oloiset miehet kuuntelevat toisella seinustalla kasvot pingottuneina. Lukusessionsa päätteeksi nainen taputtelee kasvojaan teatraalisesti liinalla, kuin teeskennellen kainoutta.

Eräässä toisessa kohtauksessa nainen roikkuu hirttäytyneenä tai hirtettynä puutarhan puussa. Pitkä kimono liehuu tuulessa. Jossain toisaalla kylpyhuoneeseen hukutetun naisen ruumis on kietoutunut mustekalan lonkeroihin. Ja toisaalla: kellarikerroksen pöytään kahlehditulta mieheltä napsaistaan sormia poikki yksi kerrallaan ja ne lakaistaan jätesankoon. Ja sitten vielä muistiini palautuu kohtaus, jossa mustahanskainen mies melkein tukahduttaa tytön ja naisen hankaamalla hanskoja heidän kasvoillaan.


The Handmaiden -elokuvan teemoista tärkein lienee petos eri muodoissaan. Ihmissuhteet rakentuvat juonittelun, teeskentelyn, valehtelun ja huijaamisen varaan. Tunteilla leikitään surutta ja ihmisiä puukotetaan selkään. Rakkautta teeskennellään taloudellisen hyödyn toivossa. Kumppanin voi sulkea vaikka mielisairaalaan, jos siitä tarjoutuu oikotie omaisuuden riistämiseen. Mutta kuka lopulta huijaa ketä? Elokuvassa asetelmat vaihtuvat tiuhaan. Häviöllä oleva voittaa ja voitostaan varma joutuu kärsimään ja kitumaan.

Elokuvassa petos ulottuu myös taidemaailmaan. Kirjoja ja kuvataidetta väärennetään. Passien väärentäminen ja ja vääränä henkilönä esiintyminen on vain keino selviytyä. Yhteiskunnalliset suhteet perustuvat elokuvassa teeskentelyyn, peittelyyn ja manipulointiin. Alamaiset teeskentelevät uskollisuutta ja nöyryyttä isäntäperheelleen, vaikka selän takana juoruilevat, juonittelevat ja näpistelevät. Rikkaat ja vaikutusvaltaiset isännät voivat kätkeä perversionsa ja rikoksensa näyttävän kulissin taakse. Vauraus mahdollistaa oikeustoimilta piiloutumisen.

Elokuvassa on mielenkiintoinen kerronnallinen ratkaisu. Sama tarina kerrotaan kolmesta eri näkökulmasta: taskuvarkaiden kouliman tytön Sook-Heen (Kim Tae-ri), ylhäisen perijättären lady Hidekon (Kim Min-hee) ja huijarikreivi-taideväärentäjän Fujiwaran (Ha Jung-woo). Kolmikko sotkeutuu toisiinsa monimutkaisissa huijaussuunnitelmissa ja vaihtuvissa intohimosuhteissa. Ilman omaa näkökulmaa jää  Hidekon setä (Cho Jin-woong), perversioiden ja eroottisen kirjallisuuden keräilyyn omistautunut vanha ukko, joka havittelee Hidekon perintöä. Tapahtumat sijoittuvat pääasiassa suljettuun tilaan, ylhäisökartanoon 1930-luvulla japanilaisten miehittämässä Koreassa. Elokuvan idea on peräisin Sarah Watersin romaanista Silmänkääntäjä, joka puolestaan keskittyi viktoriaaniseen Englantiin.


The Handmaiden -elokuva hätkähdytti minua eroottisella rohkeudellaan. Monessa kohtaa suu loksahti auki. Elokuva sisältää niin lesboilua, pervoilua kuin sadomasokismia. Heteronormatiivisuuttakaan ei ole unohdettu. Myös pornografia loistaa läsnäolollaan. Jos jotain rinnakkaisteoksia haluaa etsiä, ensimmäisenä tulevat mieleen Lars von Trierin Nymphomaniac, jossa seksiriippuvainen nainen kertoo edesottamuksistaan kuivakkaalle moralistimiehelle; lesboilulla mässäilevä Adelen elämä ja ja klassikkofilmi Aistien valtakunta, jossa pakkomielteinen nainen leikkaa rakastajaltaan peniksen irti (jos muistan oikein).

Olen yrittänyt suhtauttaa The Handmaiden -leffaa muihin näkemiini aasialaisiin elokuviin (mitä ei ole paljon). Jos olen käsittänyt oikein, Aasiassa on pitkät perinteet sekä kauhu- että fantasiapohjaisista wuxia-elokuvista, joissa taistelijat uhmaavat painovoimaa lentämällä. Olen jopa ostanut wuxiaa: Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme; Lentävien tikarien talo ja Hero. Minua on sytyttänyt myös Wong Kar Wain 2046-elokuva, jossa vuorottelevat katkeran suloinen nykyhetki ja futuristinen epätodellisuus. Yleisesti oletan, että Aasiassa uskalletaan tehdä älyllisesti haastavampia elokuvia kuin esimerkiksi Hollywoodissa. Älyllisyydellä tarkoitan kerronnan monitasoisuutta. Saatan olla väärässä. Tehdäänhän Aasiassa myös intialaisia Bollywood-elokuvia (joita en ole nähnyt).


--------------------------------------------------------

Asiasta toiseen: luen parhaillaan Heli Heiskasen tietokirjaa Herkkyyden voima. Kirjassa puhutaan mm. herkän yksilön itselleen rakentamista suojakuorista. Suojakuoret jakautuvat aktiivisiin (vahvuuden ja selviytymisen suojakuori, esim. kovuuden esittäminen); mukautuviin (miellyttämisen sekä sosiaalisuuden, reippauden ja huumorin suojakuoret); piiloutuviin (järkeilyn ja analysoinnin suojakuoret) ja etäännyttäviin (välttelyn ja pakenenisen sekä hiljaisuuden ja vetäytymisen suojakuori).

Kaikilla ihmisillä on yleensä suojakuoria, rooleja ja naamioita temperamenttityypistä riippumatta, esimerkiksi ammatin harjoittamiseen liittyvä työrooli. Kirjan mukaan herkillä ihmisillä on monesti tavallista enemmän tarvetta suojata itseään. Tämä johtuu mielestäni siitä, että herkkyys on kaikkea muuta kuin arvostettu ominaisuus tässä (tai missään) yhteiskunnassa.

Tavallaan suojakuorissa on tulkintani mukaan kyse eräänlaisesta petoksesta, koska suojakuoret perustuvat teeskentelyyn ja piilotteluun eli aktiiviseen tai passiiviseen valehteluun. Kaikkein pelottavimpana valehtelun muotona pidän itsepetosta, jossa ihminen valehtelee itselleen ja uskoo omia valheitaan. Toisaalta ilman tämäntyyppisiä "petoksia" ihminen altistaa itsensä toistuvasti haavoittumiselle tai voi lamaantua.

Itsestäni olen tunnistanut ainakin kovuuden suojakuorta; reippauden ja huumorin suojakilpien taakse piiloutumista ja välttelyä, pakenemista, hiljaisuutta ja vetäytymistä. Kirjassa mainittujen tyypillisten suojakuorien lisäksi minulla saattaa olla myös epätyypillisiä suojakuoria. Onneksi sentään ymmärrän sensuroida näiden suojakuorien yksityiskohtaisen kuvauksen tästä blogitekstistä.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Pastoraali-idylli?

Olen edelleen täällä maalla paossa kaupunkikämpän putkiremonttia.

Kuvasarjallani pohdin kysymystä, kuinka objektiivisesti valokuvat heijastavat todellisuutta. Tosiasiahan kuitenkin on, että valokuvaaja tekee paljon valintoja ennen kuvan ottamista. Tavallaan kuvaaja siis rajaa osan todellisuudesta pois kuvistaan. Onko valokuvauksessa siis aina kyse todellisuuden manipuloinnista? Minun mielestäni valokuvaaja esittää todellisuudesta aina osatotuuden, muokatun totuuden tai jopa vääristellyn totuuden.

Valokuviin heijastuvat aina kuvaajan henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet (kukaan ei ota kuvaa itselleen yhdentekevästä aiheesta), arvomaailma, esteettiset mieltymykset ja sisäistetyt näkemykset siitä, millaisia kuvia saa tai pitää ottaa. Ehkä myös ikä, sukupuoli, luonteenpiirteet, koulutus, ammatti, elämänkokemukset ja elämäntilanteet vaikuttavat kuvien sisältöihin. Tunteet ja mielentilat näkyvät monesti valokuvissa epäsuorasti.  Siksi ihmettelenkin, kuvaako valokuvaaja enemmänkin itseään kuin ulkoista todellisuutta. Mielestäni ulkoinen ja sisäinen todellisuus sekoittuvat aina valokuvissa.

Jälleen kuvia maalta:

Maalaisunelmia?

Kukkaiskielellä


... vai sittenkin maaseutupainajaisia?

Punainen tupa ja perunamaa?
Laudat eessä ovien
Kylähulluutta?
Varjoisat veet
Ei näe metsää puilta
Luonnon monimuotoisuus
Kuva-arvoituksia maalta

Voi kysyä, kertooko kuvasarjani enemmän ulkoisesta vai sisäisestä todellisuudesta. Varmaankin sisäisestä. Kuvistani paistaa läpi viimeaikaiset tunnelmani: kyllästyminen böndeilyyn ja epätoivoinen kaipaus stadiin. Näkyyhän niistä myös taipumukseni ironiaan ja mustaan huumoriin. Ilman huumoria näivetyn. Kuvani paljastavat myös kiinnostukseni kontrasteihin ja dramatiikkaan. Se siitä objektiivisuudesta.

En tiedä, esittävätkö sanomalehtikuvatkaan todellisuutta objektiivisesti. Lehtikuviin sisältyy myös paljon valintoja: milloin kuva otetaan ja milloin ei oteta. Mistä voi tietää, olisiko kuvaamatta jätetty kuva kertonut jotain tärkeää? Valokuvien tulkintaan vaikuttavat myös paljon kuvaajan tekemät valinnat, kuten kuvakulmat, valaistus, rajaus, taustan selvyys tai rakeisuus jne.

Joissain poliitikoissa otetuissa lehtikuvissa voi aavistella valokuvaajan suhtautumista kyseiseen henkilöön. Jos poliitikko on kaikissa lehtikuvissa pukemassa tai riisumassa takkia, syntyy vaikutelma että kuvalla viitataan takinkääntämiseen. Tai jos poliitikosta aina päätyy lehteen ikävä irvistyskuva, toimituksessa ei ehkä sympatiat ole ihan pilvissä kyseistä herraa tai rouvaa kohtaan.

Kaikkein eniten valokuvien objektiivisuus taitaa kyseenalaistua sosiaalisen median selfieissä ja muissa kuvissa. Somekuvat esittävät henkilöstä muokatun todellisuuden, osatotuuden. Monet haluavat paistetella somessa hymykuvissa eksoottisissa ympäristöissä. Kukaan ei taida julkaista somessa kuvaa itsestään lojumassa rättiväsyneenä sohvalla, kiljumassa kurkku suorana perheenjäsenille tai sadattelemassa liikenneruuhkassa. Paitsi ehkä läpällä. Mutta se olisi ironinen statement. Tai mistä minä tiedän. En ole itse feisbuukkaamssa, instaamassa tai mitä näitä nyt on.

maanantai 3. heinäkuuta 2017

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Kuvia maalta

Kukkaloistoa


Rappioromantiikkaa


Hevosten kesäpäivä


Mielenmaisemia, eräänlaisia



Meri on aina meri


perjantai 9. kesäkuuta 2017

3 x tanssi

Kirjoitan jälkikäteen haihtuvista muistikuvistani kevään aikana näkemistäni tanssiesityksistä.  Tekstini tarkoitus on kai osoittaa, että ihmisen (minun) muisti on kaikkea muuta kuin luotettava. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä enemmän muistikuvat hämärtyvät ja sekoittuvat.


Tango (esitys Kansallisooperassa)

   jalkojen kiepautukset  nykäisyt   jäykät lantiot  laahaukset   
tuska ja intohimo    vakavuus  ja vihaisuus kuin flamencossa
      missä salsan leikkisyys ja keinuvat lantiot
 punaisen ja mustan liitto
    miehet, miehet  mustissa chinos-housuissaan mustat paitapuserot mustat lierihatut
       tanssivat miehet, niin hyvännäköisiä!
  Jorma Outinen,  ei huono
       tangon ilmaisun uudistaminen, Suomi-Argentiina-Suomi
         ristiriita  lähteä pysyä lähteä



The Dancer (elokuva)

                hulmuavat sifonkikankaat   väreilevät värit
       valovaikutelmat  kuin siivet  kuin terälehdet
    mies kylpyammeessa   luodinrei'istä valuu punaista vettä
       myrkytetty huulipuna, älä ota vastaan
         kukkakimppu, älä ota vastaan
      kirjekuori, älä ikinä avaa, älä koskaan lue korttia
                 metsät, laaksot, meret, laivat, kaupungit 
    liekehtivä auto, sekoitanko toiseen elokuvaan
                   mitä tapahtui? 
      murrettu värimaailma ennakoi pahaa
             onnettomuudet vaanivat
           virhetulkinta  harhauduin
              valkomekkoiset naiset tanssivat metsässä
         patentti  kaikki hyvin?


               
Mr. Gaga (dokumenttielokuva)

         mies mies mies nainen nainen nainen
   tanssii kuin eläin  vetäytyy kohti maata  
        olen nähnyt tuon joukkokohtauksen aikaisemmin
            Israel-Amerikka-Israel
         mitään autistista veljeä ei koskaan ollut
             tanssimiselle ei löydy syytä
         auto-onnettomuudessa loukkaantunutta mummoa ei ollut
                 lähtivät pois itkien tai raivoten mutta palasivat aina
              nainen lähti itkevän lapsen perään
                       mies jähmettyy  
                 luonnollinen pakoton tapa liikkua  alkukantaisuus
           koreografi vaatii yritä uudestaan ja uudestaan uudestaan ja uudestaan 
    
mutta mitä on tanssi?  järjestettyä liikettä?
       mitä on musiikki? järjestettyä ääntä?
         mitä on kirjallisuus? järjestettyjä sanoja?
   mitä ja miksi on taide?
         mikä on esteettistä? pitääkö tanssin näyttää kauniilta? pitääkö tanssin viihdyttää? onko olemassa erikseen "viihdetanssi" ja "taidetanssi"?
      onko tanssissa oma kerronta?
       onko strip tease taidetta? onko sillä oma estetiikka?
   onko burleski taidetta? onko hip hop? free jazz? fado? disco? klezmer? iskelmä? rock? ooppera?
     onko maalaus enemmän taidetta kuin installaatio?
        onko valokuva parempi kuin videoteos?
     onko grafiikka taidetta mutta sarjakuva ei?
        onko grafitti taidetta?
        onko uskonnollinen taide taidetta mutta poliittinen ei?
            onko huonosti myyvä taide parempaa kuin kaupallisesti menestynyt?
      tarvitaanko taidetta?
           mitä olisi jos ei olisi taidetta?
          onko taide kuin uskonto? sisäänrakennettu ihmiseen


Tekstini on ehkä saanut kyseenalaisen innoituksen Friedrich Nietzschen filosofisesta teoksesta Iloinen tiede (minkä olen lukenut joskus), jossa kysytään, miksi tavoitella tietoa kun voi yhtä hyvin hamuilla epätietoa (jos muistan oikein). Tässä tekstissäni pohdin, miksi tavoitella selkeyttä kun voi yhtä hyvin tavoilla epäselvyyttä!

tiistai 23. toukokuuta 2017

Intuitiopilvi

Asta Raami:
Älykäs intuitio ja miten käytämme sitä
S&S, 2016
(kirjastokirja)

Lineaarisen tekstin sijaan kokeilen tässä blogitekstissä pilvimuodostelmaa muistuttavaa esitystä: 

          rationaalinen päättely (luotettava tai epäluotettava)(miehet ja naiset)
                intuitio (epäluotettava tai luotettava)(naiset ja miehet)

           rationaalinen päättely (hidas, vaiheittainen, tietoinen, kuluttava, yliarvostettu)
       intuitio (nopea, samanaikainen, ei-tietoinen, rikastava, aliarvostettu)

vaisto  alitajuinen tieto  kehollinen tieto
     assosiaatio     automaatio      ei-sanallinen aistiminen
    oivallus    tunne    sanoma    ennakkoaavistus     visio   näky

      voi tuntua hyvältä  voi tulla epämukava olo 
 tunne paikkansapitävyydestä tai että jokin ei yhdisty
    karvat tai niskavillat nousevat pystyyn 
           kananlihalle
      selkäytimessä 
               perstuntuma   gut feeling  magkänsla  
                   aaltopituudet  virittäytyä taajuuteen   vibat  resonoida
      järisyttää sydäntä     näkee mielensä silmin
 valaistua   kirkastua     lamppu syttyy    palaset loksahtaa paikoilleen
                               flow

arki-intuitio
         assosiaatiot  fiilikset  tunteet oppiminen

asiantuntijan intuitio
    alitajuinen tietopankki  metatason ajattelu  hiljainen ja kehollinen tieto
                  hahmontunnistus ja havaintojen vertaaminen muistijälkiin
      tiedon automaattinen jäsentyminen

visionäärin intuitio
            asiantuntijuuden ylittäminen   ekstrakognitiivinen ajattelu
   visiointia hyödyntävät ajatusrakenteet
          epätavallinen tietäminen     yhteys kohteen kanssa

suora tietäminen
   tiedon vastaanottaminen   tietoon yhdistyminen
                  päällekkäinen moniaistinen tieto         laajat kokonaisuudet
          erittäin henkilökohtainen kokemukset
   itsen unohtaminen ykseys


   +++++++++++++   intuition vahvistuksia

    kylmät väreet       vatsanpohjatuntemukset     sydän tietää     
                   oivallus      näky        loksahdus
                 yhdistyminen          resonointi      "näkeminen"
        synkronisuus           yhteensattumat         symbolit


 --------------------- intuition vinoumia

signaalien väärintulkinta    kuvittelu
      tunnesidos    toive    pelko
   mielijohde    päähänpisto   mielikuvitus
            taikausko  kuvittelu  aistiharhat   hyväuskoisuus  maaginen ajattelu 
      havaintoharhat   sepittäminen   toiveajattelu   tarinointi


INTUITIOTA TUTKIVIA TIETEENALOJA

filosofia biologia fysiikka kielitieteet psykologia kognitiotiede neurotiede kasvatustiede luovuustutkimus designtutkimus päätöksenteon tutkimus innovaatiotutkimus liiketalouden tutkimus 

Kirjassa haastateltu mm. neurokirurgi Juha Hernesniemi, toimitusjohtaja Mikael Jungner, investointipankkiiri Ari Lahti, tutkija Kaisu Mälkki, näyttelijä Kati Outinen, taiteilija ja maanviljelijä Osmo Rauhala, filosofi Esa Saarinen, elokuvaohjaaja Mia Halme, elokuvaohjaaja Miia Tervo, graafikko Pekka Loiri jne.